Tommu, joka oli kolme vuotta vanhempi ja Bennua päätään pitempi, uskalsi nauraa. Silmänräpäyksessä juoksi Bennu häntä vastaan ja alkoi pähkinävitsallaan läimähyttää kasvattiveljeään sekä päähän että selkään.
Sigfrida rupesi itkemään. Hagar juoksi väliin sekä otti vastaan ne letkaukset, jotka Tommulle olivat aiotut.
"Oletko sinä mies, sinä, joka lyöt viattomia? Lyö voutia!" Ja sisar katsoi veljeänsä suurilla silmillään, jotka olivat yhtä tummanruskeat, yhtä säihkyvät kuin veljenkin. Nämät kymmenvuotiset olivat niin yhden-näköiset, että ainoastaan sukupuolen erilaisen vaatetuksen takia heitä toisistaan erotti. He olivat kaksi kaunista marjaa yhden oksan kasvattamia, kaksi köyhää nummen kukkaa yhden juuren versottamia. Kentiesi sisar oli kämmenen verran pitempi, ja hänen varma käytöksensä ilmaisi aikaisin kehittyneitä sielunlahjoja.
"Vouti?" matki Bennu.
"Niin", vastasi Hagar. "Hän on hevosineen Uuskylässä."
Bennu mietti hetkisen, halasi sitten Tommua ja kuiskasi nyyhkyttäen: "anna anteeksi!" sekä lähti patikoitsemaan niin kiireesti kuin hänen keveät jalkansa myöden antoivat, — avojaloin, avopäin, yllään ainoastaan se vaate, jota paitsi, paitaa lukuun ottamatta, nuoren kymmenvuotiaan miehen ei kelpoon sovi olla edes metsässä, josta Bennu tullut oli.
Lapset katsoivat ihmeissään hänen jälkeensä.
"Minä menen mukaan!" huusi Tommu, vaikka hänen poskessaan vielä oli punainen naarmu, jonka hän oli saanut pähkinävitsasta. "Bennu juoksee Uuskylään antamaan voudille selkään."
Hagar seurasi häntä.
Oli ainoastaan muutama kivenheitto Uuskylään. Kun Bennu läheni taloa, näki hän, että hevoset olivat ha'assa laitumella, sillä välin kuin vouti lepäsi. Bennu muutti tuumansa. Hän laski kaksi sormea suullensa ja vihelsi pari kertaa. Kun ensimmäinen vihellys kaikui, nosti Piili korskean päänsä ja kuunteli. Toisen vihellyksen kuuluessa se täyttä laukkaa lähti ha'an läpi sekä aidan ylitse, ja ennätti vähemmässä kuin kolmessa minuutissa iloisesti korskuen, Bennun viereen. Poika käsitti, että pikainen pako oli Piilin ainoa pelastuskeino, sama sitten minnekkä mentäisiin; hän kiipesi kiven päälle ja istui samassa, silmät ilosta loistaen, suosikkinsa seljässä. Hän ratsasti maantielle ja se oli ratsastus niin hyvä kuin jonkun muunkin, ilman lakkia ja kenkiä, ilman suitsia, ohjia, satulaa ja kannuksia. Tämä oli jotakin vielä parempaa kuin huvi, se oli voittoa, se oli kunniaa!