"Tiedättekö, Dordei, mitä Sigfrid mestari sanoi sinä yönä, jolloin nuot lapset maailmaan syntyivät? Hän sanoi, että sen yön lapset syntyvät suurilahjaisina. Se ennustus näyttää Hagarissa käyvän toteen. Siinä ei ole mitään kalliota, kuten sanotte, siinäpä hedelmällisin pelto, mikä milloinkaan on odottanut auraa ja siemenjyvää. Lähettäkää tyttö kouluun!"
Taaskin Dordei teki liikkeen kämmenellään.
"Kouluun? Mustalaislapsi kouluun! Olette ehkä kuullut, että lapsista on sitä mainittu. Tiedänkö minä sen? Jumala sen tietää. Ihmeellistä se oli. Ehkäpä äiti on ollut köyhäin ihmisten lapsia, kuten muutkin, mutta joutunut konnan pariin… Kouluun! Missä tiedätte koulun löytyvän tyttölapsia varten? Ei häntä varten ole muuta kuin katekismus ja lukukinkeri."
Tämä väite oli aivan tosi. Koko Suomen maassa ei löytynyt, paitsi lukkarien kouluja, joita oli katekismusta ja sisälukua varten, muuta kuin viisi oppikoulua ja ne kaikki poikia varten. Monta monituista vuotta Hagarin ja Dordein aikojen jälkeen ei isänmaalla ollut muuta vastausta antaa tietoja janoavalle naiselle, kuin tuo ikivanha, kolkonkova, järkähtämätön: mitä hänen tarvitsee tietää?
Siinä nyt Lydik Larssonkin seisoi samati vastausta vailla. Hän katseli tuota yhdentoista vuotiasta tyttöä, joka istui ojanreunalla maantien varrella ja nyppieli rikki pienen pääskynkukan, joka aitavieressä oli kasvanut. Tyttö tutkieli juurta, vartta, lehtiä ja kukanterää niin tarkasti, ikään kuin hän olisi tahtonut käsittää, millä tavoin se oli kokoon kyhätty. Häntä olisi sopinut sanoa kauniiksi lapseksi — hänellä oli viisaat, ruskeat silmät, hienot kasvon piirteet, mustat, kahteen pitkään palmikkoon kammatut hiukset — joll'ei hänen ohut hameensa olisi ollut kovin kapea ja hänen paljaat käsivartensa niin mustalaismaisen ruskeat. Tullimies tunsi taas oudon tunteen toimimies-sydämmessään. Hän oli leski, lapseton ja rikas. Entä jos hän ottaisi tämän köyhän, turvattoman, ja tavattomilla lahjoilla varustetun tytön omakseen? Olipa hänkin yön lasten kummina ollut.
Mutta Lydik Larsson oli varovainen mies; häntä ei haluttanut ostaa porsasta säkissä.
"Dordei", sanoi hän, "sanokaa minulle suoraan, mitä tytöstä pidätte!
Minä en tarkoita hänen käsitys-lahjojansa, vaan hänen sydänlaatuaan.
Minkälainen hän on?"
Dordei teki sellaisen yksinkertaisen liikkeen, joka hänen säädyssään on tapana; hän niisti itseään sormiinsa, tirkisteli sukkelamaisesti kysyjään ja vastasi:
"Semmoinen kuin ihmiset tavallisesti ovat."
"Mitä sillä tarkoitatte? Onko hänellä pahoja tapoja? Onko hän kovaluontoinen, tottelematon, ynseä? Valehteleeko hän, Dordei? Onko hän viekas? Onko hän työssään laiska? En voi uskoa että hän näpistelee?"