Dordei nauroi.
"Näyttääkö hän siltä kuin näpistelisi? Jos hän saisi luvan antaa pois kuluneen kenkänsä, taikka paikatun hameensa, niin hän ne päältään riisuisi, kun näkisi toisen käyvän vaatteitta. Valehdella… laiskotella? Missäpä hän sitä olisi oppinut? Ei meidän tuvassa suinkaan. Tottelemaan hän on oppinut siitä asti kun kontata osasi, mutta vaivaa se minulle on tuottanut. Toisin ajoin on hän kankeampi kuin puukenkäni ja taas toisin ajoin pehmeämpi kuin pellavatutti. Vitsa, niin, se on Hagarille ja Bennulle pahempi kuin tulikuuma rauta. Sitä teidän sopisi nähdä! Kun luuta oksansa saa antaa toisia lapsia varten, silloin Hagar ulvoo, ikään kuin hänen oma nahkansa kirvelisi. Nähkääs, minä tunnen hänen temppunsa. Minä sanon: 'Nyt sinun täytyy tehdä se taikka se niin hyvin, ettei sitä kukaan muu niin hyvin tee.' Ja eikö vain hän sitä tee? Tekee maar hän sen! Tyttö riepu pitää muka kiitoksesta, hänkin. Luonto hänellä vaihtelee, mutta suurellaista kaikki pitää olla, ei riepunuket Hagarille kelpaa. Vuorten pitää olla mitä korkeimpia ja korujen mitä hienoimpia, vaikka ne sitten olisivat niityltä tuotuja kiiltomatoja tahi piikivistä kiskottua katinkultaa."
"Kaikesta siitä päättäen, mitä sanotte, Dordei, on tyttö vallaton sekä teille haitaksi. Minä tuumaan, että olisitte iloinen, jos joku raukan ottaisi teiltä?"
"Ottaa hänet minulta? Yksi sen voisi tehdä, ja se on hänen känsä, jos hän elää, mutta jos hän tulee, niin varokoon selkäänsä luudan varrelta. Ottaa Hagar minulta? Kuka sitten toimittaisi minun askareeni ja voisi hillitä vallattomia lapsiani? Viime kesänä oli Bennu saanut lapset mukaansa suohon muuramia poimimaan. Ensiksi hän vaipui korviaan myöten, sitten Sigfridan piti häntä auttaman ja vaipui kainaloihin asti. Tommu, joka ei parempaa neuvoa tietänyt, juoksi kotia aina virstan päähän apua hakemaan. Kukapa heitä sieltä auttoi? Hagar. Hän laahasi sinne kaatuneen koivun. Mitäpä ne kaksi hukkuisivat! Niihin ei pysty tuli eikä vesi… Ottaa hänen minulta!"
"Mitä sanotte, Dordei, jos tekisin ehdotuksen? Olenhan tytön risti-isä, minä otan Hagarin muutamaksi viikoksi mukaani Tuurholmaan, vaatetan hänen uuteen paitaan, hameeseen, nuttuun ja kenkiin, toimitan hänelle ne kirjat, joita te turhaan olette pyytänyt lainata arvoisalta isältä, sekä tuon hänet takaisin pyhäinpäiväksi, kun minun jälleen täytyy kulkea tätä tietä torppanne ohitse."
Dordei katseli häntä epäluuloisesti suurilla mustasukkaisilla silmillä.
"Vai niin, te tahdotte ottaa häntä, te? Tiedättekö, että Tuomas on lapsen laillinen holhoja."
"Mutta saattehan tytön takaisin. Jos hänen pidätte niin rakkaana, kuin sanotte, Dordei, niin teidän tulee suoda lapselle sitä, että hän vähän saa katsella ympärillensä. Ajatelkaapas: vaatteita ja kirjoja!"
Niin, vaatteet ja kirjat, nämät kaksi todistuskeinoa vihdoin ratkaisivat asian. Vastahakoisesti Dordei antoi suostumuksensa ja kahdella ehdolla: alhainen puku ja kristilliset kirjat! Dordeilla oli hämärä aavistus siitä, ettei kaikki, mikä löytyi painettuna, ollut hyväksi. Ja Hagar seurasi uteliain lapsensilmin uutta holhojaansa vieraisille Tuurholmaan.
5. Tuurholma.