Enkö saa lukea taivaan portaita?
Nykyistä Helsinkiä, joka tämän kertomuksen alussa oli autio kallioniemi, ympäröitsee saarikas tuulinen meri kolmelta taholta. Sen pohja, tuo harmaa graniitti, on ikään kuin köyhä äiti, jonka ainoana rikkautena on voimakkaat, iloiset ja kauniit lapset. Ne ovat hänen kunniansa ja ansaitsevat ollakin. Sivistys ei missään ilmesty silmiemme eteen miellyttävämmässä muodossa, kuin siellä, missä se askel askeleelta on valloittanut erämaan. Pane kolmenkymmenen-vuotisen sodan aikakauden lisäksi puolen kolmatta vuosisadan viljelys, niin luonnonlaatu on vielä tänäkin päivänä sama.
Suurin ja parahiten viljelty saari on Degerö. Sen luoteisella puolen on Tuurholma, josta mainitaan jo Eerik XIV päivinä ja joka määrättiin Kaarle XI reduktionin jälkeen kapteenin puustelliksi Uudenmaan jalkaväelle. Juhana III aikana oli Tulholm eli Tullholm, joksi sitä siihen aikaan nimitettiin, Helsingin pormestarille, Lauri Mickelsonille kuuluva ja joutui hänen jälkeensä kuninkaallisen kirjeen kautta, Toukokuun 20 päivältä 1614, hänen pojalleen, Helsingin ja Porvoon pormestarille, joka oli tästä velvoitettu tekemään ratsupalvelusta kruunulle. Mutta luonto täällä ei ole sotaa ajatellut, se on korko-ompelulla ihanan mallin ommella tahtonut. Kokoo pieneen piiriin mitä viehättävin vaihtelu noita vuoria, puistoja, selänteitä, lahtia ja niemiä, jotka meidän aikanamme ympäröitsevät Suomen pääkaupunkia ja aseta Tuurholman rinnalle sen naapurit, Jollas ja Stansvik, äläkä pyydä kauniimpaa Suomen saaristoluonnon kuvaa.
Lydik Larssonin aikana oli tämä osa Degeröstä aivan metsämaana. Meri aaltoili kolmatta kyynärää korkeammalla kuin nyt, tuuhea tammimetsä varjosti rantoja, kun hakometsä pohjoisessa vakavuudessaan juurtui vuoren rotkoihin, ja siellä täällä niitty taikka vainio raivattua maata, näkyi noissa viljavissa laaksoissa. Kapea ajotie vei Degerön taloon; suurta, hyvässä kunnossa pidettyä venelaituria käytettiin meriliikkeen välittäjänä sekä Helsingin tulliasemana, koska laivojen kulkureitti vanhaan kaupunkiin kävi tästä ohitse. Huonerakennukset olivat yksinkertaisinta rakennusmuotoa, mutta osottivat hyvää hoitoa ja varallisuutta. Hongasta kyhätty asuinrakennus, joka sijaitsi sen itäisen kukkulan päällä, jossa nyt on ansari ja karjapiha, sisälsi tuvan, kaksi kammaria sekä väentuvan, joka samalla myöskin oli kyökkinä. Huoneukseensa kustansi talo kuusi uhkeata lasi-ikkunaa, kahden ruudun korkuisia ja levyisiä, ja vieläpä tuon harvinaisen komeuden, että katto oli varustettu punaisilla hollantilaisilla tiileillä, jotka loistivat kauas meren selälle. Punaiseksi maalatut portaat, viheriäinen piha, jota aimo satavuotinen tammi koristi, hedelmäpuut ja pieni kasvitarha kaalin, ajuruohon, sipulin ja persiljan viljelyä varten, antoivat paikalle viehättävän muodon.
Lydik Larsson asui vanhassa Helsingissä, mutta vietti kauniimman vuoden ajan maatilallaan Tuurholmassa. Kun tulli-asema oli hänen omalla laiturillaan, sopi hänen hoitaa virkaansa samalla kuin kesähuviansa.
Oli tuulinen iltapuoli Elokuun alussa vähää ennen hämärää, kun tullimies laiturin luona käviäin takia tuskastuneena ja väsyneenä palasi taloonsa. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi, tuo rikas leskimies. Päivästä päivään hopeataalarit vierivät hänen raha-arkkuunsa, lähteäksensä toisena päivänä taas ansiolle ja palatakseen takaisin kaksinkertaisella voitolla. Näitten kilinä oli kauan ollut hänen ainoa soittonsa, mutta löytyi hetkiä, jolloin nuot olivat kadottaneet viehätysvoimansa ja tippuivat alas arkkuun rämisevällä äänellä, joka näytti ilkkuvan niitten onnellista omistajaa. Hän tarvitsi ihmisen sointuvaa ääntä, joka ei ollut sovintoa hieromassa numeroilla ja tullituloilla, äänen, mikä saatti lämmittää hänen sydäntänsä, joka jo rupesi kuivettumaan. Mistä löytää sellaisen sydämmen lievittäjän? Ei se vain ollut taloudenhoitaja, hyvänluontoinen Lisbetta Wolle, jonka koko olento katosi ruoankäryyn ja sukkapuikkoihin. Ei se ollut entinen ajaja, nykyinen talon vouti Simo Berg, tahi tuo karsassilmäinen tullikirjuri Sjöholm, tahi Tuurholman entinen ratsumestari Antti Hackspet, joka näihin aikoihin paranteli talon hevosia ähkystä sen sijasta että hän ennen paranteli venäläisiä nuhasta? Taikka oliko se ehkä tuo köyhä teini Pietari Luth, joka kulki ruodulla näillä tienoin ja jota kunnioitettiin oppinsa takia siten, että sai olla isännän vieressä joka paikassa, missä hän istui vieraanvaraisen pöydän ääressä? Ei, rikas Lydik Larsson tarvitsi jotakin muuta, hän tarvitsi emännän taloonsa.
Tupa oli kylmänlainen, tuuli puhalteli sisään harvojen ikkunalautojen välistä. Tullimiestä vilutti. Hän antoi sytyttää takkaan valkean sekä istui korkealle nojatuolille lieden ääreen.
Menisikö hän uudestaan naimisiin? Olipa hän reipas 50 vuotinen leskimies, joka kyllä saattoi vaimoa elättää. Lisbetta hallitsi taloa ja Lisbetta oli rehellinen kuten ruispuuro, mutta Lisbetan takana oli talonvoudin vaimo, Priska, ja tullimies epäili, että talonhallituksen salaiset langat yhtyivät Priskan käteen. Siis… mistäpä löytää sopiva vaimo?
Rikkaan Keidinghin tytär Agneta toisi rahoja muassaan taloon. Hm… rahoja ei koskaan saattanut liika taajaan sataa, mutta niitäpä hän ei tarvinnut. Köyhiä tyttöjä löytyi monta… Maria Bruse?… Betty Luth, teinin sisar?… niiltä hän ei rukkasia saisi. Mutta jos he naivatkin hänen raha-arkkunsa? Jos he ajattelisivat perintöä? Ei, parempi olla vilussaan yksinään, yksin ikävissään ja yksin kuolla.
Rupesi hämärtämään.