Akkunoista tuleva päivän valo, yhä himmeämpänä taisteli valkean loisteen kanssa joka tulvasi suuresta, puolipyöreästä, avoimesta takasta.
Pian kuitenkin oli koivupuitten liehuva liekki valloittanut salin ja valaisi nyt liekuttavalla valollaan tukevia tammirahia, kaappia, ruokapöytää, tinalautasia, jotka hyllyillä olivat sekä suurta, hollantilaiselta ostettua seinäkelloa, joka oli niin taidokkaasti kokoon kyhätty, että käki tuli esiin joka tunnin lyönnillä ja kukkui ajan määrän. Kun käki kukkui kahdeksan, astui Lisbetta sisään ja kattoi illallispöydän.
"Missä on Hagar?" kysyi tullimies.
Hagar oli nyt asunut kaksi viikkoa Tuurholmassa, syönyt ja maannut palvelusväen parissa, käynyt kotoiseksi sekä saanut vaatteita Lisbetta Wollelta. Tyttö oli ollut niin vähän tervetullut taloon, kuin köyhät tavallisesti ovat, joista vastuksia saa, mutta hän olikin parempi kuin toivoa saattoi. Hän oli ahkera, tottelevainen, ja hänellä oli hyvä oppi sekä erinomainen kyky voittaa kaikkien suosiota. Eipä montakaan päivää kulunut, ennenkuin Lisbetta Wolle lähetti hänen poimimaan omenia puutarhasta; talon piika havaitsi hänen taitavaksi lehmiä lypsämään; Antti Hackspet vei hänen muassaan hevosia ruokkoomaan. Ainoastaan voudin vaimo, Priska, epäili kateuden tarkalla silmällä, että siinä oli tulevainen suosikki ja samalla vaarallinen kilpailia.
Kun askareet olivat tehtynä, lensi Hagar ulos pitkin vuoria ja mäkiä, eikä kukaan tietänyt mihinkä. Hänellä ei ollut ainoatakaan yhden-ikäistä leikkikumppania, ja yksinäiset lapset saavat monenmoisia tuumia päähänsä.
"Missä Hagar on?" kysyi tullimies vielä kerran kovemmalla äänellä, sillä Lisbetta neitsy oli vähäkuuloinen.
Vastaus kuului:
"Ulkona mäellä. En ole nähnyt häntä siitä asti, kuin hän oli Ullan kanssa karjapihassa."
Lydik Larssonilla oli näihin asti tuskin ollut aikaa ajatella kummityttöänsä. Nyt hän nousi istualta, otti keppinsä sekä läksi ulos häntä etsimään.
Oli jo melkein pimeä. Hän etsi tuon suuren, syvän kalkkikaivoksen kohdalta, missä lapsi olisi saattanut langeta itsensä kuoliaaksi pimeässä. Ei Hagar ollut siellä. Hän meni ojatielle päin ja huusi tyttöä. Turhaan. Vihdoin, kun hän oli joutunut takamaittensa rajalle, kuuli hän tytön äänen ja löysi hänen laulamasta sillä korkealla vuorella, joka Tuurholman maan lounaisella puolella kohoaa Hållviikiin päin. Hän tunsi tutun virren: