He kulkivat yhdessä pitkin epätasaisia polkuja asuinhuoneille. Ystävällinen vieras, teini Pietari Luth, oli taloon tullut, — hän oli noita kuluneita, nälkääntyneitä ja aina nälissään olevia nuorukaisia, joita leipäpalan etsinnässä kulki pitkin seutuja niin lukuisassa määrin, että kukin sai heistä kyllänsä, ja he tulivat oikein maan rasitukseksi. Täytyi joka koulua varten määrätä kokonaisia pitäjiä, joissa teinin oli oikeus kulkea; Helsingin piiri ulottui aina Hämeen sydämeen, Hauholle asti. Ylpeät teinit pitivät tätä piiriä oikein herttuakuntanaan, joka heille oli riistettäväksi annettu, toiset astuivat talonpojan lukitsemattomasta ovesta sisään virttä veisaten ja kartanoissa oli heillä koirien suosittamista varten luu pantuna varalle. Kansa heille antoi, mitä siltä riitti. Mistäpä se muuten olisi saanut papin saarnastuoliinsa?
Kaunis ominaisuus kansanluonteessa oli, etteivät teinit koskaan esiytyneet kerjäläisinä sekä ett'ei heitä sellaisina otettu vastaan. Nuori Pietari Luth, joka oli rohkealuontoinen, mutta ei ylpeä, istui kursailematta illallispöydän ääreen.
Jotakin johtui äkkipäätä Lydik Larssonin mieleen.
"Pietari", sanoi hän, "oletko valmis tekemään minulle apua?"
"Kyllä minä teen, mitä vain voin", vastasi teini.
"Täällä on köyhä, yhdennellätoista vuodellaan oleva tyttö. Hänellä on hyvä muisti ja erinomainen oppimisenhalu. Tahdotko lukea tytön kanssa? Minä tuumaan, että sinä kyllä tarvitset uuden takin."
Pietari vilkasi kuluneeseen sarkatakkiinsa, siinä oikeanpuolinen kyynärpää piankin oli näkevä päivän valon, ja hän vastasi sitten: "Saisipa sitä koettaa."
Hagar kutsuttiin sisälle.
"Lapsi", sanoi hänen suojeliansa, "tahdotko oppia lukemaan taivaan portaita?"
Vastaus oli äänetön, loistava katse, jossa vielä oli tähdestä jotakin jäljellä.