Vanhan kalastushuoneen ovi oli auki, joten sopi luoda silmäyksen kurjuuden majaan. Siellä ei ollut takkaa, ei huonekalua, ei ikkunaa, ainoastaan pieni aukko. Seinät olivat täynnä kalan suomuja ja lattia kuivettuneen meriheinän peittämänä. Heinä ei ollut sinne eilispäivänä tuotu, ja käytettiin vuode-olkina. Siellä ja täällä näkyi joku revitty kirjankansi, tai yksinäinen, likapilkkuinen kirjanlehti liehuvan tuulenviimassa, joka akkuna aukosta sisään virtaili.
Rannalla istui koulumestari kivellä, — oppineen miehen rauniona, vaipuneena taitamattominta kehnommaksi. Hänen laiha olentonsa tuskin peittyi niistä repaleista, jotka hänen yllään olivat, hänen pitkät, takkuiset, harmaat hiuksensa olivat tuulen leikkikaluna. Hänen laihoissa jaloissaan oli terävien kivien ja orjantappurain merkkiä. Kuitenkin oli tuossa apinamaisessa haamussa vielä jotakin ihmismäistä. Hän oli noita hiljaisia mietiskeliöitä, joittenka henki kuluttaa itseänsä, kun ei saa ulkoa maailmasta poltin-ainetta. Nyt hän mietti jotakin, joka näkyi täyttävän hänen sydämmensä ilolla ja voitonvarmuudella.
"Niin", sanoi hän itsekseen, "minä olen sen löytänyt. Eureka! Sama paradigma! Sama syntaxis! Sama prosodia! Ei löydy muuta kuin yksi deklinatsiooni ja yksi konjugatsiooni, mutta kaksi numerusta, ymmärrättekö, siitä emme pääse. Sinä omasta puolestasi ja minä omasta puolestani, mutta molemmat yhdessä on meitä useita. Latina kuin kreikkakin, eivät ole muuta kuin puheenparsia. Latinaa kreikasta, kreikka koptein kielestä, koptien kieli hepreasta ja niin edespäin, kyllä ymmärrät. Ei löydy muuta kuin yksi kieli, — alkukieli, se joka oli ennen Babelin tornia ja sen olen minä löytänyt!"
Hän pani koron tuohon minä sanaan, nousi kiveltä ja seisoi siinä valmiina sotaan kaikkia vastustajia vastaan, ja omissa silmissään maailman ihailun esineenä. Hänen rappiolle joutumisensa salaisuus oli kätkettynä tuohon minä sanaan. Tuo itsensä jumaloiminenhan on murtanut monen monta voimallista henkeä. Eipä kukaan ole niin oppinut, niin suuri, niin paljo toisia tavallisia ihmisiä ylevämpi, ettei hänenkin eteensä kuiluna aukenee tuo väijyävä, kaikkea polkeva, kaikkea kieltävä, jumalankerskaaja minä.
"Mutta", sanoi Cannabis, samalla, kuin hän tarkasti katseli yhtä verkontolppaa, joka luultavasti oli olevinaan aurinkokellona, "nyt on meidän aika alkaa kouluamme. Luokka käy istumaan paikoillensa. Ostiarie, kuinka monta absentes?" — Ja hän varusti itsellensä uhkaavana ruovonpäistä patukan sekä loi ankaran katseen kiviin, leppiin, katajapensaihin ja verkonvapeihin, joita oli niin monta, että ne kyllä kävivät suurestakin luokasta.
Samassa näki hän Hagarin, joka hämmästyneenä häntä katseli, sillä välin, kuin hänen seuralaisensa oli mennyt satulamaakaria hakemaan. Valekuvat katosivat. Nähdessään elävän olennon, koulu-iässsä olevan lapsen, joutui hän taas suunnilleen. Hän sivelsi kädellään otsaansa sekä kysyi hyväntahtoisen opettajan näköisenä, tahtoisiko Kaisu käydä koulua hänen luonaan?
Hagar pelkäsi, hän ei uskaltanut vastata mitään.
"No, no", sanoi Cannabis kehoittavasti, "oletko sinä tyttölapsi? Taceat mulier… Meidän täytyy lukea kaksi genusta: maskuliinini, femininum ja vielä neutrum. Mutta se ei estä, että meillä myöskin saa olla commune. Scholaris ja studens ovat communis generis. Animus, sielu, sillä on myöskin feminini muoto anima, elämä. Morte carent animae, elonkipinät eivät saata kuolla. Ja, jos joku sinulle, Kaisu, sanoo, ett'et saa käydä koulua sen vuoksi, ettäs olet tyttö, niin vastaa hänelle, etteivät ainoastaan kaikki hyveet, vaan myöskin niin oppineet asiat kuin scientia, cruditio, doctrina, facultas, humanitas, litterae ja monta muuta ovat feminini generis. Alammeko nyt?"
Tuo juurestaan irti tempaistu henki, joka itseänsä kulutti, oli nyt saanut poltto-ainetta ulkoa päin. Tämä uusi koululapsi ei häntä nauranut, kuten kaikki ne muut, joille hän oli tarjonnut ylenkatsottua kouluansa. Tämä suostui niihin tyhjiin tuumiin, jotka opettajan päähän pistäytyivät, hän luuli niitä todellisiksi ja sepä hänen opettajansa teki onnelliseksi.
Hagar mietti. Lukea tuollaisen johdolla? Joll'ei hän olisi noin inhottavan retuinen! Joll'ei hän vain Hagariakin kiveksi kuvittelisi! Koulu oli mitä vähimmän miellyttävä. Mutta olihan se koulu kuitenkin, ja vieläpä latinankoulu! Entä jos hän koettaisi? Tullimies oli poissa matkoilla… Yksin ei hän uskaltanut… Mutta jos Antti Hackspet…