"Minä tulen huomenna", vastasi Hagar. "Aamulla on paras tulla. Kello kuusi! Minä olen välistä raskas päästäni, nuot monet pojat tekevät minulle kiusaa! Onko sinulla kirjoja? Onko sinulla kieli-oppi? Eutropius? Cornelius Nepos?"
"Ei ole."
"Odotappas vähän! Saat lainata minulta. Mutta älä puhu siitä mitään!
Ymmärrätkö? Älä puhu siitä!"
Cannabis katsoi varovaisesti ympärilleen, meni huoneeseensa, lykkäsi pois nurkasta meriheinän, nosti irtaimen palkin tuosta harvasta lattiasta, raahasi esiin sieltä alta puoleksi lahonneen arkun, sekä valitsi siitä kaksi kirjaa, jotka hän antoi Hagarille, varoittamalla uudestaan, että hän olisi asiasta puhumatta. Nämät kirjat olivat Eutropius ja kieli-oppi. Tuolla köyhistä köyhimmällä oli myöskin salainen aarre, jonka hän huolellisesti muitten silmiltä piilotti. Se aarre oli hänen vanhat koulukirjansa.
Ja nytpä hän oli saanut, mitä hän monta monituista vuotta oli halannut, jota hän jo kauan turhaan oli etsinyt, todellisen oppilaan, joka osasi mitä nuot kivet ja pensaat eivät osanneet: kuulla, puhua, käsittää, oppia. Tuon rääsyisen raukan kasvot loistivat ilosta. Hän aikoi koko opettajakykynsä voimalla opettaa tätä oppilasta, saadaksensa hänestä jotakin.
Sepä nyt vain kysymyksenä, tulisivatko kivet ja pensaat taaskin mestarin ja tuon puhelahjalla lahjoitetun oppilaan välille tunkeutumaan. Onneksi hän itse oli havainnut, että hänen päänsä oli selkein aamuhetkellä.
Hagarin onnistui saada Hackspet vakuutetuksi siitä, että heidän joka aamu täytyi käydä ansoja katsomassa. Oliko niissä saalista tahi ei, sama se, ruuhi oli kuitenkin aina varalla salmen rannalla ja kohta sen jälkeen oli koulumestari saanut oppilaansa. Tuo kurjin, tuo kaikkein kuivettunein, tuo kaikkein maan mateliaitten hävittämä, kaikkein kulkevien tallaama tiedonpuun oksa oli vielä säilyttänyt itävän siemenen, joka sai juuret toisessa, melkein yhtä turvattomassa, kaikkien tuulten saaliiksi joutuneessa ihmis-olennossa.
7. Salaliitto ja tapaaminen.
Pää hänellä oli, se oli varma, mutta oliko hänellä sydäntä.
Oli syksyä kulunut jo koko pitkältä, kun tullimies Lydik Larsson taas istui yksinänsä suuren avoimen takan ääressä Tuurholman salissa. Pimeys kurkisti niin yömustana, niin sakeana akkunoista sisään, että sitä olisi veitsellä voinut leikata; kuusipuut takassa paukkuivat kuten musketin laukaukset; kovakuoriainen, joka oli elänyt puunkuoren alla, juoksi tulen hätyyttämällä levotonna edes takaisin puuta pitkin etsien tietä paetaksensa. Tullimies tunsi taaskin olevansa yksinäinen leskimies; taaskin oli hän kahden vaiheella päättäessään, mikä olisi parempi valita puoliso, taikka kasvattitytär. Päätös oli nyt jo tehtävä: hänen täytyi huomenna muuttaa kaupunkiin ja sitten lähteä pitemmälle matkalle.