Ruskean hevosen ratsastaja yhä edelleen ratsastaa. Hevosen kaviot tallaavat maan ruohon, sen sieraimet korskuvat tulta sinertävän meren ylitse. Aina se on satuloittuna, aina varustettuna. Väliin se vauhtinsa hiljentää, ohjat riippuvat höllänä, ratsastaja näyttää nukkuvan, kuten Hunni ratsunsa selässä. Mutta eipä hän nukukkaan, hän vain levähtää vähän, hioaksensa miekkaansa sekä paremmin kiinittääksensä satulahihnansa. Nykyhetkessä on hän yöt päivät varustettuna, ja paremmin kuin koskaan ennen, sekä odottaa vain ilmoitusmerkkiä jostakin kaukaisesta paikasta idässä. Miksikä hän istuisi ratsun seljässä, joll'ei taistelemista varten? Ja jonakin päivänä, aivan aavistamatta kuuluu torven toitotus, kannukset painetaan ratsun kylkeen, hävittäjä lähenee ja tuossa tuokiossa on hän meidät saavuttanut. Pois tuo kaunisteleva puhe ihmiskunnan edistymisestä, sivistyksen aikakaudesta, vapaudesta, tasa-arvosta, veljeydestä! Pois kaikki päivän huvitusten, elämän mukavuuksien ja hehkuvien puolueitten pienet puuhat! Tuo hurmaava valssi taukoaa, viini vuotaa santaan, vaali-uurna kukistuu kumoon, puhuja-istuimet horjuvat, kirjapainot kahlehditaan, tykistöt laativat lakia. Ruskean hevosen ratsastaja on ainoana tuomarina, ja hänen lakinsa on vae victis!
Tämä kaikki joksikin aikaa. Sota, joka kaikki syö, joka kieltää kaiken muun, paitsi voiman, ei saata olla ilman polttopuita. Sen täytyy jälleen rakentaa, jälleen kylvää, saadaksensa jälleen koota uusia voimia. Kansoissa on jäntevyyttä, he parantavat aukot, rakentavat uudestaan ja rupeavat uudestaan hengittämään, ellei veri ole heistä jo kuiviin vuotanut. Ruskean ratsun ratsastaja ajaa ohjat höllällä, mutta varustelee itseänsä tulevaan kilpa-ajoon. Hän käyttää sitä aikaa, jota rauhaksi sanotaan, mutta joka vain onkin aselepo, nylkeäksensä kansaa sotajoukkojen varustamisella. Hän tahtoo sen tuoreemmat vesat, ei häntä tyydytä vanha työkalu. Hän tahtoo määränsä nuoria miehiä, jotka ovat elämänsä parhaassa iässä. Hän tahtoo määräpisarat työmiehen hikeä, äitien ja pariskuntien kyyneleitä. Hän tahtoo korkomääränsä kansojen säästörahoista. Hän tahtoo määränsä olentoja, saadaksensa niillä hävittää toisia olentoja. Ruskean hevosen ratsastaja on unohtavinaan, että, jos kansalainen on olemassa valtiota varten, niin valtiokin on ihmiskuntaa varten.
Näin ratsastaa hän yhä edelleen ajassa, hyvin tietäen, että hän ratsastaessaan joka askeleelta joutuu lähemmäksi omaa häviötänsä. Ratsun juostua ohjat hellitetään, ohjain hellittyä taas ratsastetaan. Paljon uutta ja parempaa ehkä versoo hevosen kavioin alta; onhan myrskylläkin tehtävänsä ilman puhdistajana. Mutta myrsky kuuluu ainoastaan olemisen vaihtelun-alaisiin alempiin ilmakerroksiin. Korkeammissa on tyventä.
Sodalla ei ole yhtään muuta järjellistä päämaalia kuin kieltää itseänsä. Ruskean hevosen ohjaaja ratsastaa kohden aikojen loppua, jolloin taistelunkaan poikki taitetaan, kaikki sodat myrskyilleen ja verisine vaatteineen tulessa poltetaan eikä mikään kansa enään miekkaa nosta toista vastaan.
1. Talvi-yö.
Advigila, Domine.
Lukija, sinä joka tartut ovenripaan, mennäksesi ulos pimeään yöhön, miksikä et jää lämpimään, valoisaan kotiisi? Vielä on aikaa. Vielä lamppu palaa, vielä tuli liedessä paukkuu, vielä koti sinulle avaa turvallisen, rakkaan, uskollisen helmansa! Älä lähde ulos tuntemattomaan yöhön! Sinä et tiedä mitä, tahi kuka sinun vastaasi siellä tulee. Täällä on juuresi, täällä se lyhyt hetki, jossa elät. Yö tuolla ulkona on pimeys, jonka lävitse emme näe, on muinaisuus ja tulevaisuus, jonka välillä ihmiselämän katoava kipinä loistaa ja sammuu…
Sinä lähdet? Et tahdo mennä kauas, tahdot seisahtua portaitten viereen, sinä tahdot laskea aluksesi ankkuriin nyky-ajan tunnettuun satamaan ja antaa sen liikkua vain niin pitkälle, kuin venhenuora ulottuu. No mene siis, minä tahdon seurata sinua toisen pimeyden lävitse joka vie muinaisuuteen; — sen toisen pimeyden lävitse joka vie tulevaisuuteen, johdattakoon sinua Jumala lempeine tähtineen. Huomaa, että menneen ajan historialle on annettu nimi: "ein rückwärts gekehrter Profet."
Tuo ensimmäinen pimeys on valtava ja nielaisee maailman. Talvi-yö peittää kaikki, kuten teräksellinen kilpi. Mutta teräskin saattaa kiiltää, ja vähitellen, kun silmäsi terät suurenevat, havaitset taivaan ja maan välillä rivin haahmoviivoja.
Edessäsi on äärettömiä varjojen ympäröimiä jääkenttiä. Varjot saavat selvemmät muodot: jäälakeutta, joka äsken näytti loppumattomalta, piirittää metsät ja manteret kahdelta puolen. Pian havaitset niiden somat polvekkeet, jotka pehmeänä, selvänä kehyksenä ympäröivät tuon valkoisen taulun.