Missä on pimeys? Sitä ei enään ole olemassa, lukemattomat vapisevat nuolet, lumen, ilman ja tuon loistavan kaarroksen valopilkut, joka maailmaa ympäröitsee, ovat sen lävitse ampuneet. Oi nuot äänettömät, levolliset tuikkaavat tähdet, jotka todistavat luomisen suuruutta ja Luojan kaikkivaltiaisuutta, nehän kauan aikaa luultiin olevan olemassa vain maailman yön valona! "Mutta kun näen taivaat, Herra, sinun kättesi työt, kuun ja tähdet, jotkas valmistit, mitä on ihminen ettäs häntä ajattelet ja ihmisen poika, ettäs häntä etsiskelet?"
* * * * *
Valkoisella jäälakeudella mutkistelee hienona, tuskin näkyväisenä piirtona ajotie. Lumen heijastaessa saattaa siinä nähdä tumman pilkun, joka tarkemmin tarkastellessa havaitaan olevan leveä, kahden hevosen vetämä ajoreki. Paitsi ajajaa, on reessä kaksi lammasnahkaisiin turkkeihin verhottua miestä. Pakkanen on kova ja lähenisi varmaankin elohopean jäätymäkohtaa, jos lämpömittari jo siihen aikaan olisi ollut keksittynä. Matkustajien korville nostetut turkinkaulukset ovat, kuten hevosten harjatkin, ihan härmäisiä. Lumi narisee teräksisien reen-anturain alla. Jääkenttä näyttää olevan, kuten taivaskin, tähtösiä täynnä.
No nyt siis seisomme menneisyyden tanterella ja tunnemme sen ajan pääpiirteet. Me olemme asettuneet Uudellemaalle Karjan pitäjään ja näemme edessämme jäätyneen järven. Aikakausi on Kustaa II Aadolfin. Reessä istuvat miehet ovat Suomen ensimmäinen tiedemies, tuo kiitetty Tammisaaren pastori Sigfrid Forsius sekä Helsingin tullimies Lydik Larsson, jonka nimi sattumuksesta on joutunut jäämään aikakirjoihin. Molemmat ovat matkalla viimeksimainitusta kaupungista Tammisaareen.
Tullimies, hyvätietoinen, hyvin verhottu ja puhelias neljänkymmen-vuotias mies, jonka leuassa oli suuri luomi, veti kireämmälle mittavaa matkavyötänsä ja sanoi pitkälle, laihalle, seitsenkymmen-vuotiaalle matkatoverilleen, joka kehnonpuolisessa turkissaan näkyi vilusta värisevän:
"Pistäykää vällyjen sisään, Sigfrid mestari, te kuolette viluun! Meillä on vielä puoli penikulmaa Uuskylän taloon, enkä minä tahdo omalle tunnolleni taakaksi sitä, että olisin kyydinnyt noin oppinutta miestä, kuin te olette, kankeaksi jäätyneenä Tammisaaren."
"Ei haita", vastasi toinen. "Köyhä elonkipinä kestää kyllä niin kauan, kuin Jumala puhaltaa tuohon sammuvaan hiillokseen. Minulla on tässä parempaa seuraa, kuin teidän lämpöisen vällynne alla."
"Sepä minulle suureksi kunniaksi, Sigfrid mestari", sanoi tullimies, "onhan se minun kunniani, että te tahdotte istua reessäni, minun kun kuitenkin täytyi tätä tietä matkustaa. Te olette arvoisa mies, te, mutta minä vain oppimaton ruununpalvelia, joka ansaitsen jokapäiväisen leipäni suolasta ja sillistä, ellen satu saamaan hollantilaisen palttinakankaita takavarikkoon. Uskokaa pois, ettei hän minua helposti petä. Ja jos niinkin olisi, että mies ja hevonen sotaan tarvittaisiin, koska minulla on kuninkaallisen majesteetin kirjat Tuurholmaan, niin kyllä minun Antti Hackspet'ini on näyttänyt venäläisille mistä David olutta osti. Mutta totelkaa nyt neuvoani, menkää vällyjen alle, sillä sielu tässä pöpöräksi jäätyy tämmöisessä koiran ilmassa… Katsokaa, tuossa lensi tähti! Ihmiset sanovat sen tietävän suoja-ilmoja, mutta sen te paremmin ymmärrätte."
Tuo oppinut mies ei pitänyt vastausta tarpeellisena. Hän yhä lakkaamatta katseli tähtikirkasta taivaankantta, joka tässä kuivassa, läpihohtavassa talvi-ilmassa näytti räiskyvän ja säkenöivän. Näkö-ala jään ylitse oli niin lavea, kuin hän suinkin toivoa saattoi, mutta tie mutkaili ja vaati häntä välistä kääntymään, kun hän tahtoi pitää silmällä niitä tähtiryhmiä, jotka viimeksi olivat joutuneet hänen tarkan huomionsa alaisiksi. Vihdoin katkasi hän äänettömyyden ja huudahti melkeinpä hämmästyneenä:
"Advigila, Domine, hae noet e nascentibus!"