"Mitä sanoitte?" kysyi Lydik Larsson uteliaasti. "En häpeäkseni minä tullijärjelläni tuota käsitä, minä en latinaa ymmärrä enemmän kuin koira."
"Minä sanon", vastasi Sigfrid mestari: "Herra, kaitse niitä lapsia, jotka syntyvät tänä yönä! Heille on suuret lahjat annettu ja he loistavat kuin kynttilät, mutta joutuvat suuriin kiusauksiin ja saattavat sammua pimeyteen."
"Senkö te saatatte lukea tähdistä?" kysyi tullimies teeskentelemättömällä kummastuksella.
"Ihminen päättää, Jumala säätää. Täällä näemme puolittain kuten peilissä tapauksessa, mutta koska täydellinen tulee, sitte vajaa lakkaa. Siinä hetkessä kun ihminen maailmaan syntyy, on hän maailman järjestyksen alainen, eikä löydy mitään niin suurta eikä mitään niin pientä, joka ei ole siihen liitetty. Mikä siis maailman järjestys sinä hetkenä on, se on sen ihmisen juuri eli ingenium, joka silloin syntyy. Mutta se juuri kasvaa eri tavalla maailman erilaisissa ilmoissa, joita Herra johdattaa, ja niin versoo samasta juuresta erilaisia puita, jotka kuitenkin ovat samaa lajia. Tähtiä tulee pitää aurinkokellona, jonka mukaan maailma kulkunsa asettaa, vaikka aurinko ei asetu kellon, vaan kello auringon mukaan."
"Mitähän kummallista se sitte lieneekään, joka nyt taivaalla vallitsee?"
"Tänä yönä Jupiter hallitsee niin ihmeellisellä voimalla, että se harvoin ennen on tapahtunut, ja sepä tavallisesti ennustaa suuria lahjoja. Vaan hänen takanaan näkyy Saturnus, johon ei ole uskomista ja minä luulen, että hän vie häviöön sen, joka muuten olisi kunniaan kohoavaa. Mikä yhtäläistä on, käy hänen valossaan erilaiseksi ja monet vaarat ovat tulossa, kuitenkin ilmaantuvat ne enemmiten mielen muuttelevaisuudessa. Olemme Joulukuussa ja aurinko kulkee Joutsimiehen merkistä Kauriin merkkiin. Joutsimiehen lapset ovat hyvänlaatuiset, mutta Kauriin lapsilla on makeasti puhuva kieli, lupaavat paljon, jota eivät teekkään ja ylistävät itseään sekä etsivät enemmän ihmisten kiitosta kuin Jumalan. Siis, mikä nyt syntyy on mahtavaa, vaan ei pysyvää laatua, kosk'ei se paremmin kuulu Joutsimiehelle kuin Kauriillekaan. Pankaa tämä mieleenne, Lydik, koska te luultavasti elätte kauemmin kuin minä."
Tullimies, joka samati kuin koko hänen aikakautensa, uskoi tähtien vaikutuksiin, aikoi juuri uudestaan kysyä jotakin yön salaisuuksista, kun tien polvekkeessa kaksi rekeä näkyi tulevan heitä vastaan, ajaen hurjaa vauhtia. Ensimmäisessä, raskaaksi sälytetyssä reessä, istui lyhytläntä mies, puolalainen nahkatakki päässä ja huimasi kaikin voimin piiskallaan vaahtoisia hevosiansa. Toisessa reessä eräs nainen ja kyytimies vaivoin saattoivat seurata ensimmäisen jälkiä.
"Puoli tietä kruunun virkamiehille!" huusi tullimies mahtavasti, samalla kun hänen ajajansa tuskin ennätti väistyä sivulle päin hankeen.
"Hol' dich der Teufel!" vastasi mies, hurjasti viuhtoen piiskaansa, ja oli muutamassa silmänräpäyksessä seuroilleen kadonnut näkyvistä.
"Hevosvarkaita!" mötisi tullimies harmistuneena. "Minä en koskaan enään huoli silakkaa suolata, ellei tuolla omenasaksalla ollut jotakin tekemättä kruunun ja nimismiehen kanssa."