Tommu saapasteli esiin marttiiran näköisenä ja kurotti Hagarille karkean kätensä. Hagar tarttui käteen sanaakaan sanomatta. Äiti, joka kaikki huomasi, ei huomannut tytön ujostelevaa äänettömyyttä tämän odottamattoman ja sydämmellisen kohtelun aikana, mutta tullimies mietti itsekseen, että eiköhän Dordei ja hänen lapsensa tuskin neljä kuukautta sitten olleet Hagarille hänen kaikkensa? Pää hänellä oli, se oli varma, mutta oliko hänellä myöskin sydäntä? Ottaisiko hän tytön kasvatiksensa? Ehkäpä olisi parasta olla kiirehtimättä.
Seuraavana päivänä Hagar seurasi kasvatti-äitiänsä Kaskaksen torppaan.
8. Kreivin aikaan.
Ajan sotainen henki ulottui leivoksiin asti.
Lukia, näetkö sinä tuon köyhän torpan? Se on matala, hyvin matala ja vähäpätöinen. Jos tuulenpuuska tahi tulenliekki hävittää sen, niin läheisessä kylässä ei enään muisteta, että sitä on ollutkaan. Asukkaat siellä myöskin elävät huomaamattomissa. Lapset? Kukapa ajattelee noita tuhansia nuoressa vehreydessään kasvavia taimia, joita matkailian jalka erämaassa tallaa? Ja niistä kuitenkin kerran tulee suuria honkia, niistä tulee korkeakasvuinen metsä, jos saavat elää ja menestyä. Torpan matala katto näkyy vasten korkeata taivaanrantaa, joka on ukkosen pilviin verhottuna. Nuot köyhät lapset tuntevat, että heidän sydämmessään sykkii mahtavan aikakauden henki. Älä kulje heidän sivutsensa välinpitämättömänä; he ovat kerran hengittäneet ja eläneet, kuten sinäkin!
1630 luvun vuodet vierivät kuten junka keski-Euroopan ylitse, murskaksi musertaen, mitä siellä oli jäljellä entisestä varallisuudesta ja ihmis-onnesta. Täällä pohjosessa vallitsi lepo, jota sopi vertailla vuoren takana olevan laakson hiljaisuuteen. Myrskyn pauhu kuului kaukaisena kuulumisena, mutta, se vaati veronsa verta, se yhä ahdisteli. Vuosi vuoden perästä lähetettiin muutamia nuoria miehiä sotapalvelukseen Saksaan, ja kymmenestä, jotka sinne läksivät, palasi vihdoin ainoastaan yksi tahi kaksi, muutamat raajarikkoina, toiset täynnä uljaita arpia. Maan mehu juoksi kuiviin tuntemattomiin syvyyksiin, ei tietty mihinkä. Ei nähty yhtäkään vihollista, mutta ilmassa tuntui sen uhkaava läsnä-olo. Saksanmaan nimenhän kaikki tunsivat; kaikki olivat kuulleet puhuttavan Weikselistä, Elbestä ja Rheinistä; ruvettiinpa jo kuulemaan Tonavastakin puhuttavan. Invaliidit toivat kotia karkeita puupiirroksisia sotakarttoja, joista sai lukea tärkeimpien tappelupaikkojen nimet, sekä pitivät kylissä esitelmiä voitoistansa. Vielä tuo kaikki oli jossakin tuonnempana taivaanrantaa, aamu-usvan peittämänä. Mutta pieni pilkistys maailmasta rupesi vähitellen selkenemään tuolla Itämeren eteläpuolella. Siellä oli todellakin jotakin muuta kuin keisari ja Roman paavi, joittenka kavalien juonien vuoksi kirkossa rukoiltiin. Siellä löytyi kristillisiä ihmisiä, joita sorrettiin ja joita täytyi auttaa, jotta paavi sekä keisari eivät tulisi meille, eivätkä pääsisi meitä väkevämmiksi. Meidän täytyi heitä auttaa; kukapa sitä muuten olisi tehnyt? Valtiopäivämiehet palasivat Tukholmasta enemmän tahi vähemmän hämärillä mielikuvituksilla Ranskan kardinaalista ja Euroopan tasapainosta. Meidän täytyi se ylläpitää. Sitten kuului voiton huhuja: me olimme voittaneet; tuli huhuja tappioista: me olimme verta vuotaneet. Kaikkialla me. Ja kuitenkin me istuimme täällä niin häiritsemättömässä levossa, kuin verojen vaatimukset ja uloskirjoitukset vain sallivat. Kysymyksistä ja kyyneleistä ei puutetta ollut; molempiin oli syytä joka ainoa päivä. Mutta ruis kasvoi kaskessa yhä, pata kiehui tulella, kirves yhä hakkasi metsässä, sukkula ei hiljentänyt vinhaa vauhtiansa loimilankojen välissä. Ulkonaisessa suhteessa tuskin huomasi mitään erotusta, joll'ei juuri siinä, että oli täällä joku maatunut vainiosarka tahi tuolla joku tyhjä, lahonnut tupa, jossa ennen oli ollut voimakkaita miehiä ja täysinäisiä leipävartaita nokisen katon alla. Muutos oli sisällinen. Kansa alkoi, tietämättänsä miten, varttua Eurooppalaiseksi.
Sota ei enää ollut mitään uutta, se oli nyt runsaammin kuin 70 vuotta ottanut veriveronsa melkein lakkaamatta. Mutta tämä uusi sota ei ollut samallainen kuin ne entiset, joita käytiin venäläisiä, puolalaisia ja tanskalaisia vastaan; heitä vastaan oli puolustettu omia kotinurkkia; nyt tahdottiin puolustaa uskoa ja vapautta koko maailmassa. Sepä korotti pientä kansaa. Historioitsiat kinatkoot keskenään siitä, oliko kolmenkymmen-vuotinen sota perusteeltaan taistelu vallan puolesta, vaiko taistelu uskon puolesta: Suomen kansa tiesi vain sen, että se taisteli uskon puolesta.
Mitä tuo valta olisi koskenut kansaan, joka ei ollut milloinkaan lähtenyt valloitusretkelle, joka ei milloinkaan häirinnyt naapuriensa rauhaa, sitte kuin se itse oli omistanut kristin-uskon, joka aina vain oli taistellut ja verensä vuodattanut muun puolesta kuin oman itsensä?
Se maa, joka oli 70 vuotta käynyt sotaa vihollisia vastaan sekä sotinut hallaa vastaan niin pitkältä kuin muistaa saattoi, ei ollut hyvien päivien hemmoittelema. Ei joka paikassa näyttänyt siltä, kuin tuolla viljavalla ja suhteellisesti väkirikkaalla Uudellamaalla. Kuollut oli talonpojan tuima suojelia, yhdeksäs Kaarle; kuollut oli suuri Kustaa II Aadolf, joka järjesti valtakunnan ennenkuin hän lähti ulos järjestämään Eurooppaa. Noissa suurissa vähä-asutuissa maissa hallitsivat pedot, kaukaisilla metsäkulmilla aatelisto ja voudit. Herrat käyttivät mielinmäärin talonpojan työtä, ratsastivat hänen kasvavien kaskimaittensa ylitse, ajoivat hänen hevosensa kuoliaaksi sekä viskasivat hänet vankeuteen, jos hän rohkeni valittaa. Vouti tyhjensi hänen viljalaarinsa, otti takavarikkoon hänen karjansa ja vaati uudestaan taas, mitä hän jo oli saanut. Katselmusherra otti hänen poikansa riviin ja lähetti rakuunansa ottamaan kiinni niitä, jotka metsään olivat karanneet. Maaherra oli tottunut saamaan vuosittain hopeakannun voudilta; tuomari katseli asian-osaisen kurkoitettua kättä ja joka sormi merkitsi hopeataalaria. Pappi, jonka myöskin täytyi elää, otti sitten mitä jäljellä oli ja vastasi amen sille mahtavalle herralle, joka hänet virkaan asetti. Tämä tapahtui metsäkulmilla eikä joka paikassa. Mutta pappeja löytyi viimeisen päivän oikean ja vasemmanpuolisia: sellaisia, jotka itsekieltävässä harrastuksessa näkivät nälkää kansan muassa, ja sellaisia, jotka astuivat liiaksi nauttineena saarnastuoliin, tahi riitaantuivat keskenään sekä vaativat toisiansa oikeuteen raakojen herjaussanojen takia.
Suomi oli köyhä kaikesta muusta, paitsi urhoollisista sotureista, elävästä voimasta ja palavasta uskosta. Yksi ylipaimen lähetettiin Ruotsista järjestämään puoleksi villiintynyttä kirkkoa, johonka toimeen hän kävi kiinni aikakautensa kovakouraisella voimalla. Yhdeksässä vuodessa oli Isak Rothovius puhtaaksi lakaissut länsi Suomen alttarit, ikään kuin puhdistushuiskalla, kun valtiomies, joka oli miehiä mitä etevimpiä, Aksel Oxenstjernan kiitetty kilpailia ja vastustaja, valtiodrotsi kreivi Pietari Brahe, astui maalle Turussa Marraskuun 21 päivänä 1037 Suomen kenraalikuvernöörinä ja oikeastaan sen varakuninkaana. Hänen aikansa on saanut kunnianimen "kreivin aika", vastakohdaksi toisesta, huonossa maineessa olevasta kreivin ajasta Kustaa Vaasan hallituksen aikana.