Sotamarsalkka herra Aake Tott oli kesällä vuonna 1638 maatilallaan Lavilassa Eurajoella, kun hän kuuli, että kreivi Brahe, joka talvella oli tehnyt ensimmäisen kuuluisan matkansa halki maan Käkisalmeen, nyt tahtoi tehdä lyhemmän matkan Turusta Poriin. Lavilan talo sijaitsi vasemmalla puolen maantien vartta ja aivan lähellä Tottin toisia läänitysmaita Wuojokea ja Irjannetta. Niin mahtava herra ja sotakumppani ei saattanut huomaamattomana matkustaa Lavilan sivutse, vaikka ei Aake herralla olisikkaan ollut erityistä tärkeää syytä, osottaa kreiville kaikkea sitä kunniaa, kuin mahdollista oli.
Siis ilmaantui Aake herra Juhannuksen aikaan Turkuun, kutsuaksensa kreiviä rouvineen Lavilaan sekä tehdäksensä samalla tarpeellisia valmistuksia. Aake herran vaihtelevista kolmesta asuinpaikasta oli Lavila vähimmin varustettu. Ekolsund oli uusin ja uhkein, Kirkniemi oli paras, sillä se oli perintötila ja molemmat viimeksi mainitut omistivat kaikki ne edut, joita ihana luonto tarjoaapi. Lavila, jossa oli yksinkertaiset rakennukset ja yksitoikkoiset vainiot näkö-alana, ansaitsi huomiota ainoastaan hyvien jahtimaittensa vuoksi. Jahtimatka oli siis myöskin pantava juhlapitojen ohjelmaan.
Mikä vahinko, ettei ollut aikaa tuoda Ekolsundista niitä metsävuohia ja kuusipeuroja, joita siellä elätettiin metsästäjien luotia varten! Lavilan metsät saattoivat talvisaikaan tarjota saarretun karhun sekä kaikin ajoin ilveksiä ja kettuja, mutta kesä-aikana ei ollut muuta arvollista metsän-otusta kuin sen hirvet. Hirvenjahti oli mitä sopimattomin siihen vuoden aikaan. Mutta, mitä tehdä? Koska peljättiin, että hirvilaumat olivat harventuneet entisvuosien säälimättömistä metsästyksistä, niin lähetettiin Lauri Palikka hyvissä ajoissa väkensä kanssa hankkimaan tietoa, olivatko läheisyydessä, sekä, jos mahdollista, vartioimaan niitä kohtia, joittenka kautta sopi arvata heidän karkaavan etäämmälle rauhallisempiin metsämaihin.
Palikka sai kolmenkymmenen hevosmiehensä kanssa vaikean tehtävän. Hirvet olivat kesä-aikana hajonneet moniaalle, Kokemäelle, Säkylään ja Yläneelle päin. Hänen ei olisi onnistunut ajaa kymmentäkään noita vankkoja eläviä määrättyyn metsästyspaikkaan, ellei hän olisi ottanut mukaansa poikaa, joka oli oppinut osottelemaan kaikkia metsän-asukkaita. Tuo pieni hoikka kaksitoista-vuotias poikanen oli noista kolmestakymmenestä ratsastajasta kaikkein hurjapäisin. Hän raivasi itselleen tietä soitten ja pensastojen lävitse, joista ei kukaan muu olisi päässyt kulkemaan; hän osotteli naarashirven houkutus-ääntä sekä lintujen ääntä poikasilleen ja poikasten emilleen niin eksyttävän luonnollisesti ja niin läpitunkevan pitkältä, että metsän korskeat, uljaat elävät antoivat itseään pettää ja palasivat Lavilan seuduille, jossa olivat kuulleet tuon pettävän äänen. Kolmantena päivänä saattoi tallimestari ilmoittaa, että hän luuli olevansa varma kolmestakymmenestä hirvestä.
"Hyvä", sanoi sotamarsalkka, "huomenna sitä nähdään. Minä otaksun, että kuudella on olopaikkansa meidän metsässä. Yhden kultarahan annan sinulle joka hirvestä minkä kuudesta alkaen ammumme, mutta jos kuutta vähemmin saaliiksemme tulee, niin varo kaulaasi."
Lavilan juhlapäivä alkoi pilvisenä, mutta sehän useimmiten kesäsydämmenä ennustaa keskipäiväksi auringonpaistetta. Kello kymmenen, kun matkue turusta läheni, pilvetkin hajosivat pois. Oli pitkä jono vaunuja ja ratsastajia. Pietari Brahe ei ollut mikään tuhlaaja, hänen säästäväisyytensä meni välistä monen mielestä liiallisuuteenkin, mutta kun hän esiintyi ylimyksenä, ymmärsi hän sen oikein tehdä. Talvimatkallaan, jonka hän teki erämaitten läpi Käkisalmeen, ei hänellä ollut seurassaan useampia, kuin mitä mukavasti saatiin yöksi mahtumaan tilavaan talonpojan tupaan. Kesämatkallaan Poriin, oli hänellä muassaan kuusikymmen - miehinen ratsastajajoukko, kaksitoista aatelista hovipalveliaa sekä ruhtinaallinen palvelia-seurue, ja vielä lisäksi kreivinnansa, Kristiina Katarina Stenbock, jota Turun seudun lukuisa aatelisto seurasi ja monta muuta mahtavaa kutsuttua vierasta, joitten muassa myöskin hovi-oikeuden presidentti, herra Juho Knuutinpoika Kurki. Kyllä oli Juho Kurkikin mahtava, mutta tämä uusi kenraalikuvernööri oli häntä vielä päätään mahtavampi ja vaikka Kurki ylläpiti hovia Turussa, niin olihan Pietari Brahekin esi-isiensä Visingsöössä oleviin muisto-patsaisiin antanut piirtää "rexit", hän hallitsi.
Tätä loistavaa seuruetta, jossa oli enemmän kuin 200 vierasta, otti sotamarsalkka Lavilan rajaportilla vastaan sotilaan yksinkertaisella tavalla. Kivulloisena ja ennen aikojaan — 40 vuotisena harmaaksi käyneenä istui hän hevosen seljässä, vaikka luuvalo häntä vaivasi; hän menetteli luuvalon kanssa samoin, kuin puolalaistenkin: viskaa ne ojaan, eteen päin! Jalkaisin käydessään Aake herra jo kulki selkä koukussa ja laahaavin askelin, mutta päästyään satulaan, istui hän siinä vieläkin kuten pronssiin valettuna; siinä oli hän vielä tuo entinen lumi-aura. Nuori Klaus herra, joka nyt oli kahdeksanvuotias, ratsasti suosikkinsa Piilin selässä, ja Piili, joka oli opetettu aikakautensa parhaassa ratsastuskoulussa, keikotteli itseään ikään kuin se kokonaan olisi unhottanut olevansa syntyisin alhaisesta sukuperästä Kaskaksen torpasta. Lauri Palikka seurasi talon kuuden, parhaassa varustuksessa olevan ratsumiehen kanssa sotamarsalkkaa.
Brahe ajoi kreivinnansa kanssa raskaissa, neljän hevosen vetämissä kuomivaunuissa, joiden katoksessa kultaiset kreivilliset kruunut välkkyivät. Hän oli silloin parhaassa miehuuden iässään, 35 vuotias, komeavartaloinen, voimakas ja lempeä. Hänen kasvojensa sävy ilmaisi tuota jaloutta, järkevyyttä ja lempeyttä, jota maalarin pensseli ja kuvanveistäjän taltta ovat jälkimaailmalle säilyttäneet. Hänen pitkät hiuksensa valuivat uhkeissa kiharoissa alas hänen pitsikauluksensa päällitse, ja hänen matkavirttänsä kiinnipidikkeenä oli yksinkertainen kultasolki. Kreivinna oli neljä vuotta häntä nuorempi, ja hänellä oli Stenbockin suvun pontevat, mutta miellyttävät kasvonpiirteet. Hän seurasi rohkeasti miestänsä tämän pitkille matkoille Suomen erämaihin.
Matkajono seisattui. Hovitavan mukaan olisi kreivi Tottin täytynyt astua alas hevosen seljästä suudellaksensa kreivinnan kättä, matta Aake herra istui paikallaan. Eipä luuvalon keihäänpistos koskaan tullut sopimattomampaan aikaan kuin nyt. Tuo kursasteleva tervehdys tuli hyvin lyhyeksi. Matkaa jatkettiin kunniaporttien läpi ja ratsaslippujen liehuessa sekä puolen Eurajoen väestön näitä vieraita katsellessa.
Eipä aivan ilman vastuksia perille päästy Lavilan taloon. Pikku Klaus herra, joka oli kovin halukas näyttämään tälle loistavalle seurueelle ratsastustaitoansa, painoi pienet kannuksensa niin urhoollisesti Piilin kylkiin, että tuo nuori hevonen, irstas ja tottumaton kuin oli noin suureen seuraan, menetti malttinsa. Ratsastaja antoi sen tanssia kreivillisten vaunujen vieressä, mutta kovaksi onneksi vaunujen pyörät koskivat Piiliin ja tämä lähti karkaamaan maantietä pitkin sotamarsalkan omaan tunnettuun tapaan, surkeilematta ketään, jolla oli käsiä tahi jalkoja menetettävänä. Epäjärjestys syntyi, kirkunaa kuului katselijain joukosta. Yksi palvelioista tuli kumoon ratsastetuksi ja nostettiin ylös käsivarsi jäsenrikkoisena. Tämä oli presidentin loistavasti puettu hovimestari Antonius Pape.