Sigfrida oli neljäntoista-vuotias hänkin, mutta ihan toisellainen kuin nuot kaksi! Vaaleahiuksinen, hurskas, hyvä, kukoistava, terve, viaton, lempeä, iloinen, ilman oppia, ilman suruja, kasvanut mailla ja metsissä, kuten peipponen rauhaisassa pesässään. Hän ei tietänyt kuinka rakkaana hän oli Bennun pitänyt ennen kuin hän kasvattiveljeään kaipasi. Nyt näki hän pojan noin kummallisena. Mutta hän ei kysynyt mitään, hän ei tarjonnut kättään, hän pudotti kipon, jossa leipä oli sekä lankesi pojan kaulaan ja suuteli häntä, punastui samassa ja juoksi sanaakaan sanomatta matkoihinsa, toimittaaksensa Hagarin asian.
Tytön puvussa oleva poika katsoi ihmeissään hänen jälkeensä. Hän ei suuteloa ymmärtänyt, hän ymmärsi vain, että he ennen olivat olleet hyviä ystäviä. Sitte kuin hän Kaskaksen torpasta karkasi, oli hän unhottanut minkälainen naisellinen hellyys on, siksi, että hän Lavilassa tunsi jotakin lämmintä sydämmessään, ja lämpö tuli silloin melkein niin korkealta kuin auringon lämpö.
"Syö ja juo maitoa!" sanoi Hagar. "Meiltä on kaksi penikulmaa
Skuruun."
Bennu rupesi sisarensa asemesta paimentytöksi, sillä välin kuin hän meni Sigfridaa vastaan. Hän söi, vaan ruoka ei maistanut. Metsässä ritisteli; hän katsoi vapisten sinne päin. Hevosten jalkojen ääni kuului… ei, se olikin varsa, joka iloisessa nuoruudenriemussa juoksenteli laitumella. Ei takaa-ajajista kuulunut mitään. Tuo muuten rohkea poika pelkäsi nyt värisevää lehteäkin. Hän oli ensi kerran tutustunut tuohon pelottavaan voimaan, joka hallitsee rohkeintakin, enimmän paatunuttakin, — omantunnon voimaan.
Hagar palasi, uudestaan tytöksi muuttuneena, ja veljen vaatteet olivat hänellä myttysessä. Ja nyt heitä oli kaksi sisarta, jotka oikoteitä myöden uskalsivat lähteä tuolle vaaralliselle, Pohjan pitäjään vievälle maantielle. Matka meni onnellisesti ilman vastuksia. Sittemmin kuultiin, että takaa-ajajat olivat Kirkniemestä lähteneet Lavilaan päin. Hagar oli Sigfridalie jättänyt karjan huolenpidon ja seurasi pakolaista Skuruun saakka. Siellä otti Bennu jälleen miehen vaatteet yllensä. Sisar ja veli etsivät laivaa, joka oli valmis purjehtimaan Stralsundiin ja sen löydettyänsä puhui Hagar laivan kuljettajan, Henderssenin kanssa, että poika tahtoi Saksanmaalle lähteä.
"No miksikä ei?" vastasi Hendersson. "Kuusi taalaria kalunkuljetuksesta."
"Kuusi taalaria noin reippaasta laivapojasta, joka tekee yhtä paljon hyötyä kuin merimies? Kysyisitte mitä hän pyytää kuukausirahaksi!"
Laivuri nauroi: "Nulikka kulkee niin hajasäärisenä ikään kuin hän tahtoisi ratsastaa kokkapuun päällä. Mutta olkoon menneeksi viiteen taalariin. Eikö hän tahdo? Noh, neljä siis, mutta se on viimeinen hintani."
Keskustelu lopetettiin siten, että poika pääsi laivaan kolmesta taalarista. Bennulla oli siis kolme taalaria säästössä, jolla hänen tuli hakea onneansa tuntemattomassa maailmassa. Ei kukaan omainen, ei yksikään sukulainen, ei edes ainoakaan tuttava tälle orpo raukalle kurkottanut kättänsä tueksi. Hän oli merellä uiva lastu, ilman rantaa, ilman pohjaa, kaikkien tuulten ja aaltojen vallassa, siinä myrskyisessä aikakaudessa, jolloin hyökylaine virutteli pois maita ja valtakuntia, parhaimmin varustettuja linnoja, ja turvallisimmin juurtuneita oloja ihmisellisessä olemuksessa.
"Mene Stålhandsken tahi Wittenbergin luo!" varoitti sisar. "Olen kuullut sanottavan, että he ovat kotoisin meidän seuduiltamme; he ottavat kyllä sinun huostaansa."