Ei se dromedaari minun pesääni mahdu.
Hagarin tähti oli laskenut Tuurholman kohdalla. Seuraavana talvena siitä kun Lydik Larsson oli lähettänyt tytön pois, saadaksensa vielä vuoden miettiä, ennenkuin kasvatikseen hänen ottaisi, tunsi tullimies itsensä taas kovin yksinäiseksi noina pitkinä talvi-aikoina. Hän asui nyt kaupungissa. Näytti siltä, hänen mielestään, kuin pimeys olisi vuodesta vuoteen käynyt mustemmaksi, hän itse äreämmäksi sekä nuot kauniit hopeataalarit hänen arkussaan aina enemmän aaveennäköisiksi ja uhkaaviksi. Hän väsyi kuulemasta niitten ainaista kilisevää: enemmän! enemmän! Etteivät hävenneet! Olihan heitä jo kyllin monta yksinäisen miehen varalle. Jos hän astui tupaan, oli Lisbetta Wolle unohtanut virittää tulta takkaan. Jos hän kulki pimeässä porstuassa, pelkäsi hän varkaan piiloutuneen oven taakse. Jos hän etsi palvelioitansa, eivät he olleet siellä, missä heidän tuli olla, ja heidän työnsä oli huolettomasti tehtyä tahi tekemättömäksi jäänyttä. Rukinnuorat riippuivat lerpallaan, pellavatutti kysyi: missä on emäntä? Kangaspuissa loimilangat huusivat kudetta, puola löytyi kaapin alta kissan leikkikaluna. Lisbetan puuro oli pohjaan palanutta, kala puolikypsää ja maito hapanta. Isännän vaatetus ei myöskään ollut hyvässä kunnossa; napit olivat poissa, sukat rikkinäiset, tullimiehen paidat kirjurin arkussa, ja kirjurin paidat tullimiehen laatikossa. Itse tullin kalliit, pitkät sarakkeet eivät olleet siellä missä niitten piti olla; kalleppelistä kotona keitetty kirjoitusmuste kävi yhä ruskeammaksi ja huonommaksi; hanhenkynä oli kuten taliin kastettu. Ei mikään ollut suunnillaan. Koko talon komento oli samaa mieltä kuin edellinen puhuja, pellavatutti. Kaikki tomuiset nurkat, kaikki pesemättömät astiat, kaikki rikat ja toimet yhtyivät samaan toivottomaan kysymykseen: Missä on emäntä?
Tullimies ei tätä kauvemmin kestänyt. Eräänä kirkkaana päivänä kevätpuolena 1638 pani Lydik Larsson parhaan sinisen takin päällensä, sen, jossa oli keltaiset messinkinapit ja esitti itsensä kosiana Betty Luthille. Saiko hän rukkaset? Mitä vielä. Ei yksikään Hollantilainen laiva Tuurholman tullilaiturin luota ollut pikemmin ulos-suoriutunut. Samana päivänä tiesi koko kaupunki, että köyhä Betty Luth, joka kutoi kotona kehrättyä palttinaa kuudesta äyristä kyynärältä, nyt saattoi pukeutua hienoimpaan palttinaan. Yhtä pikaan seurasi häät, kolme viikkoa kihlausten jälkeen. Pietari Luth sepitti kaikkein noitten yhdeksän kaunotaiteen ja tieteen Jumalattaren avulla latinankielisen ilorunoelman, ja Saara kutsui miestänsä herraksi. Kaikki kävi onnellisesti; köyhä tuli rikkaaksi, ja rikas tuli vielä rikkaammaksi. Palttinankutoja sai marisevan, mutta hyvänluontoisen leskimiehen, leskimies sai kodikkaan vaimon.
Kaksi vuotta myöhemmin, kesän alussa vuonna 1640, kuultiin
Tuurholmassa uuden tulokkaan, pienen tyttösen vieno ääni. Lydik
Larsson riemuitsi, kun oli saanut perillisen ja ajatteli itsekseen:
Mikä onni, etten ottanut mustalaistyttöä talooni!
Pian hän kuitenkin sai muistutuksen sen lapsen olemassa olosta, joka oli yhtä juureton kuin lumen hiutu, siellä missä se liiteli taivaan ja maan välillä. Hän seisoi tullilaiturillaan, tarkastaen sisään tulevia ja ulosmeneviä laivoja, kun eräs kalastaja Snappertuunasta antoi hänelle kirjeen. Se oli kirjoitettu karkealle, rypistetylle paperille, joka väkevästi hajahti inkivääriltä, ja ilmaisi, että se oli sisältänyt tuota mieluista maustinta, jota viljeltiin vaikuttavana apukeinona monellaisiin kipuihin. Päällekirjoitus oli seuraava:
"Hyvinkunnioidedulle Lydikille Helsinginmaalla dämä."
Käsi-ala oli präntätty somaksi ja kirjeen lyhyt sisällys, kun oikokirjoitusta hiukan oli korjattu, seuraava:
"Jos Lydikki nyt ottaisi tytön; en minä hänestä mitään saa. Dordei."
"Ottaisi tytön? Vasta nyt! Dordei." Tullimies pisti äreänä kirjeen taskuunsa ja päätti olla piittaamatta siitä sen enempää. Hän oli kerran lasta pyytänyt, ja Dordei oli silloin vastannut: "Ottaa hänet minulta! Tiedättekö, että Tuomas on hänen laillinen holhojansa?"
Muutamia päiviä kului, mutta Lydik Larssonin ei onnistunut saada Dordein pränttiä mielestään. Olihan hän ollut tytön kummi? Olipa hän aina ihaillut lapsen tavattoman suuria luonnonlahjoja. Eiköhän tyttö tuottaisi hänelle kunniaa, jos hän saisi kasvatusta? Ei. Mitäpä Betty tuosta sanoisi? Ja hänen oma lapsensa? Olisi suorastaan mieletöntä nyt enään ottaa kasvattityttöä.