Sattumalta tuli vielä sekanainen oikeudenkäyntikin lisäämään tullimiehen huolia. Aateliston oikeuksiin kuului nimittäin, että he tullitta saivat laivalla viedä ulos maanviljelystuotteitaan sekä tuoda maahan muutamia lajia tavaroita omia tarpeitansa varten. Tämä oikeus antoi aihetta mitä rohkeimpiin petoksiin. Helsingin porvarit valittivat kenraalikuvernöörin luona, että lähiseudussa asuvat aatelismiehet omassa nimessään veivät ulos ja toivat sisään muitten tavaraa ja tekivät siten haittaa sekä kaupungin kaupalle että kruunun tullille. Kenraalikuvernööri kreivi Pietari Brahe ei ollut se mies, joka tahtoi vähentää aateliston oikeuksia, mutta hän oli ankara järjestyksen pitäjä. Hän otti valituksen vastaan, antoi tehdä laintutkimuksen ja vaati, että oikeudenkäynti pantaisiin toimeen Turun hovi-oikeudessa, koska aatelismiehiä ei käynyt tuomita alemmassa tuomio-istuimessa.
Tähän sekavaan asiaan joutui Lydik Larssonkin, joka oli tullimies, ja hänen oli katsominen eteensä, miten hän saattaisi tahraantumatta päästä asiasta selville. Viikon päästä siitä, kun hän oli saanut Dordein kirjeen, täytyi hänen lähteä Turkuun maata myöden, jotta hän ei vastatuulten takia tulisi matkalla viivytetyksi.
Kun hän Karjan pitäjää läheni, muistui hänen mieleensä kummityttönsä.
"Täytyy tässä tuumia, mitä hänen puolestaan voisin tehdä", ajatteli hän itsekseen. "Tyttö tulee kohta neljäntoista-vuotiaaksi, hän saattaa mennä lapsenhoitajaksi, mutta ei minun luokseni!"
Torppa oli paikoillaan. Se näytti entistä rappeutuneemmalta, ajat olivat käyneet huonommiksi. Lapset olivat ulkona työssä. Dordei kehräsi, Tuomas muurasi leivin-uunia, joka oli kokoon rämähtämäisillään.
"Jumalan rauha!"
"Hyvää päivää, Lydikki! Sehän oli rehellisesti tehty; minä tiesin hänen tulevan. Istukaatte!" Dordei pyyhki tiilenmurut rahilta, ja Tuomas, joka yhä työtään jatkoi, otti sanaakaan virkkaamatta lakin päästään, joka jo oli ruvennut harmaaksi käymään.
"Noh, miten teillä asiat ovat? Huonot ajat, veijareita ja huolia, mihinkä vain kääntyy! Hagar on teille haitaksi, Dordei?"
"Onko? On niin. En minä sitä silloin saattanut uskoa Lydikki, siihen aikaan kuin te olitte hyvä tuolle lapselle. Mutta eihän ihmisen pitäisi luulla itseään Jumalaa viisaammaksi. Hän tietää missä turhamainen sydän on; siihen hän tähtää ja siihen hän osaa paremmin kuin metsästäjän nuoli. Ilon lapsesta saattaa tulla murheen lapsi. Hänpä oli minun helmikuitani ja minun silkkilapseni, parempi kuin minun omat ruoan-ahmaajani. Jumala heitä siunatkoon, he ihmistyvät yhä enemmän. Olihan Hagar aina ennen ahkerin kaikissa askareissa, niin taitavan taitava ja kätevä kaikissa töissä. Se oli ennen se. Nähkääs, Lydikki, siitä päivästä asti, kun hän tuli Helsinki-maalta, oli hän, Jumal' armahtakoon, pois vaihdettu lapsi. Mitä vuorenhaltioita siellä Tuurholmassanne on? Koko työstä ei ollut muuta kuin puustavit jäljellä, latinalaiset puustavit, Lydikki! Ei häntä enään haluta karttaaminen eikä kehrääminen, ei vyhtiminen eikä kankaan luominen, ei leipominen eikä pyykinpeso, kaikkea hän tekee kuten unissaan kävisi. Minä sanon: mene vettä noutamaan kaivosta, Hagar! Niin, siinä hän seisoo ja katselee, miten aurinko paistaa jääpuikkojen päälle… Palta hameesi liepeet, lapsi… tuon saksanvillahameen, kuten tiedätte! No niin, siinä hän istuu ja on ompelevinaan, mutta onkin unohtanut pistää lankaa neulan silmään… Hagar, lue iltarukous lapsille! Lukeeko hän? Kyllä hän lukee, mutta ruokasiunauksen. Sillä tapaa se nyt on ollut kolme talvea ja kaksi kesää. Ainoa, joka häntä huvittaa, on linnun-äänien oppiminen ja eläinten paimentaminen, sitä hän tällä haavaa tekeekin, ja siellä hän saa tavata sammalissa vuorella."
"Onko hän saanut kirjoja luettavakseen?"