"Luetko sinä vielä taivaan portaita?" kysyi tullimies.
Tyttö oli ääneti ja hänen silmänsä alas päin luotuina. Tuo suojelia oli hänen pettänyt. Hän? oli turvatilleen luvannut oppia, onnea ja isällistä hellyyttä. Mitenkä oli hän lupauksensa pitänyt?
"Tahdotko tulla mukaani Turkuun katsomaan suurta kaupunkia ja mahtavaa, uutta risti-isää?"
"Mene joutuun!" virkkoi tuo aina käytännöllinen kasvatti-äiti, "panemaan vaatteesi kokoon, nuot kaksi paitaasi, sukkasi ja saksanvillaisen hameesi, jonka sinun sopii Turussa palttaa. Lydikillä on kiire ja hän tahtoo ottaa sinun mukaansa. Miksikä noin myreä olet, tyhmä tyttö? Suuteleppas kummi-isän kättä!"
"Enkö saa jäädä teidän luoksenne, äiti?" kysyi Hagar ujosti. Oi, kuinka hän ennen oli halannut ulos tuonne avaraan, tuntemattomaan maailmaan! Mutta mies tuossa oli kerran häntä pettänyt; hän sen saattoi tehdä toisenkin kerran. Kyyneleet alkoivat vieriä tytön poskille.
Dordei tuskin itsekkään tiesi, mitenkä se kävi niin, että hän pehmeni kuten vaha tuon lempilapsensa takia.
"Saathan sinä tulla takaisin sekä jäädä meille, ellet mitään parempaa saa. Noh, soh, älä nyt kitise, lapseni; pane vaatteesi kokoon!"
"Antakaa minun mennä, antakaa minun mennä metsän korpeen!" nyyhkytti
Hagar.
Tämä viskaaminen toiselta toiselle synnytti hänessä katkeran nöyryyttävän tunteen, joka anasti kaiken hänen rohkeutensa.
Silloin kuului kangaspuitten vieressä olevasta häkistä rätisevä ääni, ikään kuin lapsen lelutorvesta: Älä ole pahoillasi! Tämä oli toinen kieliläksy, jonka Hagar, lohdutukseksensa ikävinä hetkinään oli rastaalle opettanut ja joka nyt ensi kerran tuli ilmoille sen rastasnokasta.