Koska Suomi luultavasti ei ollut kartassa löydettävissä maailman alussa, oli ensimmäinen ja suurin hyvä työ kaiketikkin se, että maa nyt on olemassa. Piispan ei myöskään pitäisi Kristin-uskon levittämistä maahamme, tahi uskonpuhdistusta katsoa vähemmän arvoiseksi. Mutta näitä luvallisia vastalauseita paitsi, ei sitä seuraavan puolentoista vuosisadan tarvitse paljoakaan tinkiä pois tuon voimallisen, uutteran ja hyvänsuovan piispan, tämän tapauksen johdosta syntyneestä sydämmen ilosta. Akatemia ei koskaan ole ollut kaikki, ei edes silloin, kun se perustettiin, yhtä vähän kuin tieto on kaikki; mutta akatemia on ollut ja on määräämättömän paljo maalle, joka valtiollisessa heikkoudessaan etsii tukea työssä sivistyksensä edistyttämiseksi. Turhaan on akatemia alusta alkaen verhonut itsensä rehtorinsa purpuraviittaan, kohottaaksensa oppia oppimattomien silmissä aikakautensa kuningas-istuimelle. Se seisoi juurineen liika syvällä kansassa, voidaksensa milloinkaan pukea yltään sarkanuttua ja siinäpä oli tämän opiston suuren sivistystyön salaisuus. Jota kansallisemmaksi se tuli, sitä mahtavammin se kokoili luokseen kansan heräävää, etevää voimaa ja selkenevää tajuntaa. Kirkko on ollut munanruskuainen, josta uusi elämä on ruvennut tykyttämään, mutta akatemia on ollut nuoren, nykyajan kukkuloille nousevan kansanhengen ensimmäiset siivet.

Ja akatemia oli vuonna 1640 kirkon kuuliainen tytär. Ei ainoastaan piispa, vaan myöskin Pietari Brahe piti kirjallisten tietojen ohessa uskonnollisen elämän sekä taitavien tapojen levittämistä tämän uuden opiston tärkeimpänä tehtävänä. Kansa piti tuota opistoa papinkouluna. Vielä sata vuotta tämän jälkeen, 1740, oli teologia eli uskon-oppi etevimmässä sijassa ja kelpasi kaikkiin, ikään kuin kenraalit meidän aikanamme. 1840 kolme muuta tiedekuntaa uhkasi ruveta etevämmäksi tuota kunnianarvoisaa, joka vanhan tavan mukaan anasti ensimmäisen sijan, ja 40 tahi 50 vuotta tämän jälkeen, kun uskonnollista elämää ei enää katsota välttämättömäksi taitavien tapojen leviämiseen, on akatemian papinkoulu monen silmissä jäljellä ikään kuin varjojen kummittelia 1600-vuosiluvulta.

Jos ne olivatkin harvat, jotka siihen aikaan, kun akatemia perustettiin, ymmärsivät sen merkitystä, koetti hallitus kuitenkin voimiensa takaa selväksi saattaa sen tarpeellisuutta. Kokonainen kuukausi ennen vihkimispäivää kuuluutettiin kirkoissa että vihkimispäivänä, keskiviikkona Heinäkuun 15 päivänä 1640, oli pidettävä yleinen rukous- ja kiitosjuhla. Kaikki ylhäisimmät henkilöt aatelistosta ja aatelittomista kutsuttiin Turkuun, ja monta sinne tulikin. Siellä syntyi suuri riemu ja uhkeat menot Suomen silloisessa pääkaupungissa.

Eräs Turun akatemian ensimmäisistä professoreista, kiitetty Michael Wexionius, aateloittu Gyldenstolpeksi, on vihkimisjuhlasta laveasti kertonut. Juhlamenojen ohjelma oli edeltäpäin tarkasti määrätty yksityiskohtia myöten. Suuret kunniatervehdykset oli kl. 7 aamulla hänen kreivillisen armonsa luona Turun linnassa. Sitten juhlakulku maalle-astumispaikalle Aurajoen rannalle, joka tapahtui yhtä moni-osaisena kuin runotarten lukumäärä on. Rannasta mentiin lipuilla loistavasti koristetuilla veneillä sillan luo. Siinä taas astuttiin maalle ja kuljettiin juhlakulussa Akatemialle. Etupäässä kulkivat torvensoittajat ja sotarummun lyöjät, "jotka työnsä iloisesti kaikella ahkeruudella tekivät." Mutta, että tätä rauhan työtä vihittiin suuren sodan riehuessa, sitä muistuttivat sekä sotarummut että kanuunanlaukaukset ja vieläpä mahtava tuhatlukuinen, täydessä varustuksessa oleva ratsumies-joukko, jossa oli moni Breitenfeldissä ja Lützenissä ollut sotilas-vanhus.

Tuo vähäpätöinen akatemiarakennus, lukion entinen huoneus tuomiokirkon varjossa — viisi kylmää, matalaa huonetta — oli komeasti koristettu purpuran punaisilla tapeeteilla ja lattiaverhoilla. Täällä kuultiin soittoa, kreivi Brahe piti puheen, perustuskirja luettiin, varakansleri ja rehtori varustettiin heille kuuluvilla arvomerkeillä, sitte laulettiin, kaksi professoria piti puheita ja vihdoin tapahtui erään ylioppilaan nuoren Stålhandsken "gratulatio oratoria erin-omaisella onnentoivotuksella."

Sen jälkeen oli jumalanpalvelus tuomiokirkossa, jossa piispa saarnasi. Kanuunanjyrinää kuului vierellä olevasta kirkkopihasta, jalkaväen ja ratsuväen musketinlaukauksia sekä äänekkäitä riemuhuutoja kaikui tuosta tuhansittain kokoontuneesta väkijoukosta kirkon sisä- ja ulkopuolella. "Jumala ja koko luonto", — sanoo Wexionius, "olivat yhdistyneet korottaaksensa päivän juhlallisuutta, sillä ilma oli selkeä ja leuto, suloinen tuulenleyhkä, joka kuljetti koristettuja veneitä, tuotti katseliain eteen mitä ihanimman näytelmän. Rumpujen ja torvien ääniä kuului sekä maalta että mereltä ja kaiku kajahteli ikään kuin suosion osotuksena ympärillä olevista vuorista ja asunnoista."

Päivä lopetettiin tanssiaisilla linnassa, päivällisillä, jossa kaikki kuninkaallisen majesteetin kustannuksella "tulivat loistavasti kestityksi ja ravituksi" siihen aikaan hyvin tavattomana päivällisaikana eli kl. 4. Otaksua sopii, vaikka kertomus ei siitä mitään mainitse, että vieraat, jotka yhdeksän tuntia lakkaamatta olivat olleet vaivalloisilla kävelyillä, venematkoilla, kuulleet puheita, saarnoja, soittoa ja sotajyrinää kello seitsemästä aamulla neljään jälestä puolen päivän, saattoivat hyvällä ruokahalulla tehdä kunniaa kruunun ruokavalmistuksille. Kaksi päivää tämän jälkeen piti eräs akatemian nuori kansalainen suuremmassa luentosalissa "Ylioppilaat" nimisen siveys-opillisen näytännön, jossa esitettiin "mitenkä muutamat vanhemmat hyvin niukasti antavat rahoja pojilleen, jotka siitä syystä tavallisesti tulevat ahkeriksi ja säästäväisiksi; mutta toiset sitä vastoin antavat lapsilleen kaikkea, mitä vain haluavat ja nämät tulevat laiskoiksi, epäkuuliaisiksi, ja menevät kokonaan hukkaan" j.n.e.

Näitä loistavia vihkiäisiä sopisi verrata komeisiin häihin köyhän miehen majassa. Tänään yltäkylläisesti onnen antimia, huomenna kova leivänsyrjä ja kauhallinen vettä. Akatemia oli niin köyhä, että kun arentimaksuja sen ylläpitämiseksi määrätyistä, usein tyhjäksi paljastetuista kruununtaloista ja perintötiloista ei saatu, täytyi oppilaitten ja opettajien tulla toimeen miten kuten. Kaikki kruunun rahat valuivat sotaan ikään kuin rattiin. Mitä vielä löytyi rahojen sijasta, vaikka sekin aina niukemmaksi kävi, oli kruunun verot ja maatilukset. Näillä palkattiin usein sekä sotaherrat että virkamiehet, näillä maksettiin velkoja, näillä ylläpidettiin kolme akatemiaa, Upsalan, Tarton ja Turun. Uusi akatemia oli uusi ammottava aukko valtion rahavarastossa. Miksikä ei akatemia, laitos, jommoinen ainoastaan vuosisatojen kuluttua asetettiin, saattanut odottaa rauhaa? kysyivät valtiotalouden hoitajat. Niin, miksikä ei köyhä, pimeä torppa saattanut joulu-aamua odottaa ilman akkunassa loistavaa kynttilää? Pietari Brahe oli jo antanut tähän kysymykseen vastauksen Juho Kurjelle. Kansat elävät vuosituhansia ja he kiirehtivät kuitenkin toisinaan tekemään tänään, mitä huomenna saattaisivat tehdä. Myöskin historia saattaa välistä hätiköidä, mutta ainoastaan silloin, kuin vainiosarka ei vielä ole valmiiksi muokattu kylvöä varten. Huomispäivä on yhtä vähän kansojen kuin yksilöin hallussa. Sota seurasi sotaa niin pitkältä kuin muistaa saattoi. Miksikä tulevaisuuden tuvat tulivat olemaan rauhan palmujen suojassa? Ja Suomen asukkaat olivat "petoja." Tämä verta vuotava, pimeä, unhotettu maa katsoi tuohon ensimmäiseen kalpeaan valonkotiinsa Turussa, kuten sen äärimmäisen pohjolan asukas tammikuussa aamupimeässä katselee kauan odotettua auringon ensimmäistä punertavaa sarastusta itäisellä taivaan rannalla.

Tämä ensimmäinen sarastus ei vielä hetikään ollut päivä. Mitkä hanget sulatettavana! Mitkä rikkaläjät poistettavana! Mikä jäykkyyden jääsohja, mikä taitamattomuuden yö! Pitkällinen, vaivalloinen, uuttera työ oli tehtävä ennenkuin saattoi tunkea vuosisatojen somerikkojen lävitse, ja sitä kestikin satoja vuosia, ennenkuin päästiin kuoren läpi, mutta kun niin pitkälle oli ehditty, havaittiin, ettei siellä ollutkaan kova, hedelmätön nummimaa, vaan uhkea savipohjainen, joka palkitsi viljeliän vaivat.

* * * * *