"Niin oli. Ja tyttö myöskin."
"Sotamarsalkka otti pojan hoitoonsa. Tiedättekö tytöstä mitään?"
"Teidän armonne suvaitsi kustantaa hänen hoitonsa köyhässä torpassa. Hänellä on tavattomat järjenlahjat, ja nyt on hän seurannut minua tänne Turkuun… katsellaksensa huomista juhlallisuutta."
"Ottakaa hänet mukaan tuorstaina. Hyvästi. Älkää unohtako ottaa mukaanne tullin-erityistilejä."
Lydik Larsson kumarsi nöyrimmästi ja lähti. Hän ei olisi uskaltanut sanaakaan mainita kummityttärestä, ellei tuo korkean-arvoinen herra itse olisi asiaan tarttunut.
Juhlapäivä alkoi kanuunanjyrinällä, ja Turun kaupunki oli ikään kuin aaltoileva meri täynnänsä kilpasoutajia tuhansine kirjavine lippuineen. Mikä uusi maailma kolmentoista vuotiaan mielestä, joka oli kasvanut kaukaisessa metsätorpassa! Hagar meni ulos k:lo 5 aamulla ja eksyi katujen ja ihmisten joukossa, kuuli kaikkea kahdella kuuntelevalla korvalla ja näki kaikkia kahdella vilkkaalla silmällä. Hän seisoi, puolikuoliaaksi rutistettuna, sillalla, kun juhlaseurue veneissä tuli linnasta. Ei pieninkään ääni tuossa suuressa kohinassa mennyt kuulumatta hänen ohitsensa. Hänen ympärillään olevat tokaisivat aina kustakin, joka maalle astui, jonkun muistutuksen: "Tuossa on kreivi punaisessa takissa!… Mitä? Kreivikö? Sehän on hovimestari… Tuossa Kaarle Lindelöf, joka pisti Hannu Jönssonin Porvoossa kuoliaaksi!… Tuolla Kustaa Steininpoika Tavast, joka antoi kuoliaaksi piiskata lampuotinsa Kurjalassa!… Tuossa on Viipurin kupernyöri Kaarle Mörner, joka antoi kiinnittää nimismiehensä niin korkealle seinään, että varpaat tuskin lattiaan ulottuivat… Nyt ylioppilaat tulevat! Tuossa on yksi, joka tarjottimella kantaa punasta hametta…"
"Pietari! Pietari!" huusi Hagar. Pietari Luth ei häntä kuullut. Hänelle osotettu kunnia ja luottamus, kun annettiin hänen kantaa juhlakulussa rector magnificuksen punaista samettikaapua, joka merkitsi roomalaisen kardinaalin arvoa, oli kokonaan anastanut hänen ajatuksensa. Pietari Luthin jäljessä kulki eräs apulainen kantaen akatemian sinettiä, pöytäkirjuri kantaen matrikkelia ja rahastonhoitaja kantaen kahta hopeavaltikkaa. Katseliat yhä vuoroin näitä moittivat ja kiittivät. Kreivi Brahe, joka yksin osastossaan tuli hopeavaltikkojen jäljessä, kahdentoista ristikeihäitä kantavan henkivartian seuraamana, kuusi hänen kummallakin puolellaan, oli kansan suuressa suosiossa.
"No katsokaapas vain, eikö hän ole niin lempeä juuri kuin kuningas David virsikirjassa!" huudahti eräs Maskusta oleva talonpojan akka. "Nähkääs, kun vouti keväällä otti toisen lehmämme, sitte kuin hän oli toisen jo ennen ottanut samasta velasta, meni meidän vaari hänen armonsa luo, ja, Jumala häntä siunatkoon, lehmä se tuli takaisin vain, mutta vouti sai istua Turun linnassa."
"No niin, paras että otamme kreivin kuninkaaksi. Mitä me vaimoväellä teemme?" ehdotti eräs iloinen merimies, joka jo oli tyhjentänyt yhden olutpullon liikaa päivän kunniaksi. "Kelpaisiko tämä teidän mielestänne valtakuntaa hallitsemaan?" Ja kuvannollisesti selittääksensä kapinallista puhettaan, tarttui hän vieressään seisovaan Hagariin vyötäisistä kiinni, asettaen hänen katseliain nauraessa sillan käsipuille istumaan.
Mutta tätä ei ennen huomioon otettu, kuin eräs raajarikkoinen sotilas, joka kulki kainalosauvalla, vasemmalla kädellään veti tuon pelästyneen tytön alas hänen korotetusta asemastaan ja samalla myöskin oikealla kädellään ja sauvallaan antoi puhujalle aika lyönnin hartioille.