"Hopeinen hiusneula!" Hän tarkasteli tuntian tavalla hienosti valettua koristetta. "Mistä nainen on tämän neulan saanut?"
Tähän oli mahdoton vastata.
"Neula", jatkoi hän, "on Claude Ballin tekemä taideteos, hänen merkkinsä on piirretty liljan lehteen. Sotamarsalkka Tottilla oli neula, joka oli ihan samaa tekoa ja hän lahjoitti sen kreivinna Brahelle. Luultiin, että neula oli yksin lajissaan… Onko täällä mitään muuta? Katsotaanpas!"
Pieni tuohirasia näkyi, aukaistiin ja nähtiin sisältävän kultasormuksen, joka oli villoihin kääritty. Presidentti näytti hämmästyneeltä, pani kultasankaiset lasisilmät nenälleen, meni akkunan luo ja katseli päivän valossa tarkasti sormusta. Hän kääntyi tullimiehen puoleen.
"Te sanoitte, että tyttö on köyhä?"
"Niin, teidän armonne. Ei kukaan tiedä muuta. Äidin jälkeen jäänyt tavara pantiin sinettiin."
"Noh, tuiki köyhänä ei olla silloin, kun omistetaan kolme tällaista jalokiveä. Nämät kaksi vähempää lienevät parin tuhannen taalarin arvoisia kumpikin, mutta tuo suuri keskimmäinen tuskin myydään kahtatoistatuhatta vähemmästä. Eriskummallista! Juottaa tuollaista kiveä sormukseen, joka saattaa pudota hansikan muassa, kun olisi saattanut sillä koristaa otsanauhan tahi kaulavitjat. Juotos on keskinkertainen ja työ on kisällin tekemä. Ensimmäinen omistaja on ollut hirveän rikas taikka kovin tyhmä, ehkä tous les deux… Oletteko koettaneet saada selkoa äidin sukuperästä?"
Tullimies kertoi tapauksesta torpassa.
"Omituista! Nainen talvipakkasessa yksin maantiellä? Eipä hän ole saattanut kuusta pudota."
Lydik Larsson rohkeni lisätä, että luultiin tuon naisen olleen mustalaisen. Lapset mielikuvituksessaan tuumivat, että hän oli pudonnut tähdistä. "Kutsukaa tyttö tänne."