Huoneen pimeässä nurkassa liikkui jotakin. Gordon valaisi tulisoihdulla nurkkaa ja näki pojan, joka makasi paljaalla kivilattialla uneen vaipuneena. Poikaa vilutti. Gordon, joka juuri oli pukenut ylleen, tuon äskeisen kylmän kylvyn perästä, riisui päältään sotaviittansa, jonka hän huolellisesti levitti nukkuvan pojan päälle.
Päivä alkoi koittaa. Neunburgin peljästyneet asukkaat kokoontuivat jo torille. Sellaista yötä he eivät olleet eläissään nähneet. Jos pimeys oli kauhuja täynnä, niin päivän tullessakin uudet vaarat uhkasivat. Miehet, naiset ja puolikasvuiset lapset, kaikki, jotka suinkin jaksoivat kantaa kiviä, tahi santarattaita vetää, ajettiin muurien luo työhön. Jota enemmän päivä valkeni, sitä kurjemmalta muurit näyttivät hajonneessa tilassaan. Siellä täällä ratsumiehet niitten yli ratsastivat: nämät olivat useain peräytyneitten ruotsalaisten osastojen yksityisiä hajonneita tahi harhassa kulkeneita jälkeen jääneitä ratsumiehiä. Nyt ruvettiin hajoittamaan läheisiä rakennuksia ja näitten hirsillä tahi kivillä täyttämään muurien aukkoja. Savilusikalle ei enään aikaa riittänyt. Tähän hirsi, tuohon kiviläjä, santaa väliin ja tuo uusi tilapäinen muuri sai kelvata semmoisenaan.
Aurinko ei vielä noussut etäällä olevan Böhmer Waldin huippujen yli, kun etujoukko vihollisten ratsuväestä jo näkyi lännestä päin Schwandorfiin vievällä tiellä. Eerik Slange seisoi muurien päällä, kiikari oli hänen ainoassa jäljelle jääneessä kädessään, oikeassa, vasemman oli hän kadottanut muutamia kuukausia sitten nälkäleirissä Saalfeldissa.
"Nuot ovat baierilaisia!" sanoi hän lähimpänä seisoville. "Älkää niistä, pojat, huoliko; siinä on ensimmäinen sääskiparvi! Jospa meillä olisi edes yksi ainoa kanuuna, että saattaisimme heille raitista hyvää huomenta lausua!"
Neunburgilla oli muutamia vanhoja ruostuneita pieniä tykkiä, mutta ei ainoatakaan kunnossa olevaa kanuunaa, ja Slangen lentävä joukko ei tykkejä mukanaan kuljettanut. Vihollisten ratsumiehet, joita oli noin 200 paikoille, saattoivat esteettömästi lähestyä kaupunkia sekä tuskin enemmän kuin pyssynkannattaman päässä tarkastella sen linnoituksia. Nähtiin niitten lähettävän muutamia vähempiä partiojoukkoja liikkeelle sillä välin, kuin kaksi miestä palasi ratsastaen takaisin samaa tietä kuin olivat tulleetkin, luultavasti viemään tietoja pääjoukolle.
"Nuot ovat Mercyn baierilaisia", jatkoi ylipäällikkö. "Von Gerdten, tuolla kiipeää eräs nainen muurin yli!"
Kapteini von Gerdten tempasi lähimpänä seisovalta mieheltä aseen, tähtäsi ja ampui. Nainen kaatui, koetti nousta, kaatui taas ja jäi pitkäkseen. Kovin tärkeää oli, ettei ketään karkulaista laskettu hiipimään kaupungista vihollisten luo, kertomaan ruotsalaisen joukon todellisesta voimasta.
Vihollisten ratsumiehet vastasivat ampumiseen karpiinien laukauksella, mutta väli oli liian pitkä, luodit eivät kannattaneet rintasuojaan. Hieno savupilvi liehui länsituulen muassa lakeuden ylitse. Muureista ei mitään vastakaikua kuulunut.
Maanmiesten läheisyys vietteli kaupunkilaisia uudestaan lähettämään ilmoituksen-viejää. Ei ollut viittä minuutiakaan kulunut naisen kaatumisen jälkeen, kun ylipäällikön tarkka silmä oli havainnut noin 15 tahi 16 vuotiaan pojan, joka hinasi itseänsä alas muurin ulkosivua pitkin ja katosi sitten kuivaan vallihautaan. Laukauksia kuului, luodit sinkoilivat, vaan osumatta.
"Niemand", sanoi eversti Gordon vähäiselle hoikalle vapaaehtoiselle, joka aina oli hänen rinnallaan, puoleksi palveliana, puoleksi käskyläisenä, "ota kiinni tuo poika tuolla, hän saattaa tehdä meille vahinkoa!"