"Tulkaapas ne ottamaan!" vastasi Slange, Leonidaan mainioilla,
Termopylessä lausutuilla sanoilla.
"Herra kenraali!" huudahti lähettiläs, joka luuli seisovansa, jollei juuri Juhana Banérin edessä, niin kuitenkin hänen läheisen miehensä edessä. "Te saatte vielä sanaanne katua."
"Niinkö luulette?" vastasi Slange, joka suomalaisen hitaudella nyt vihdoinkin vimmastui. "Minä niin vähän kadun sanojani, että jos hänen korkeutensa minulle vielä moisen sanansaattajan lähettää, niin minä häneen vastaukseksi kuulan lennätän."
Lähettiläs meni. Neunburgissa ei sotaneuvottelua pidetty; siellä ei keltään kysytty, haluttiko häntä mennä kuolemaan vai eikö. Mitäpä se noita 2,000 koski, jos kaatuivatkin, kun vain tuo voittoihin tottunut ruotsalainen sotavoima, kun vain Banér ja hänen 10,000 miestänsä saivat aikaa pelastuakseen? Kahdenkertaisesti ponnistettiin voimia muurien kuntoon panemisessa. Kaikki kantoivat tiiliä ja soraa, ratsuväen hevosia käytettiin vetojuhtina. Täällä ei paljoakaan muonaa ollut, mutta vielä vähemmän oli rehua, vaan mitäpä siitä, sopihan hevoset tappaa ihmisille elatukseksi ja sillä tavoin oli kaikki pelastettuna.
Jo samana päivänä alkoi kevyt kenttätykistö ampua paukutella muuria vasten. Sotamiesten silmissä nuot kuulat olivat papuja ja kauranryyniä eikä ne myöskään sanottavaa vahinkoa tehneet. Yöllä vasta oli raskas tykistö saapuva ja sen kovakouraista tervehdystä vastaanottamaan täytyi olla paremmin varuillansa.
Slange pelkäsi, että yöllä tapahtuisi päällekarkaus. Puolet hänen väestänsä lähetettiin täydessä varustuksessa nukkumaan kolmeksi tuntia, jonka kuluttua heidän tuli astua muurien luona varustuksessa seisovien sijaan. Kaikki työntekiät olivat saman käskyn alaisia. Voi sitä onnetonta, jonka käsivarsi väsyi tahi silmät unen raskauttamina kiinni vaipuivat. Rauhan onnellinen työmies, joka päivän rasitusten perästä häiritsemättä levolle laskee vaatimattomalle vuoteellensa, ei ymmärrä, että sota ainaisesti, säälimättä vaatii raudan voimaa ihmisjäntereiltä.
Yö kului kuitenkin hiljakseen; myöskin keisarilliset pitivät vaivalloisen marssin perästä yön lepoa tarpeellisena. Mutta päivän koittaessa, k:lo 5 aamulla soitettiin hätätorvea. Neljä rykmenttiä baierilaista jalkaväkeä, jonka lisänä vielä oli vahva reservi, koetti tehdä rynnäkköä ja toivoi saavansa apua kaupungin asukkailta, maanmiehiltänsä. Päällekarkaajissa oli moniaita Tillyn sotavanhuksia, ja nämät pelätyt sotilaat osottivat olevansa vanhan maineensa arvoiset. Maanmiehet olivat pelastettavat ja anastajat ajettavat Baierin rajoilta, väärä-uskoisten ylpeys oli maahan masennettava pyhän neitsyen jalkojen eteen. Ja baierilaiset taistelivat, kuten maansa puolesta taistellaan. He kiipesivät vastustamattomasti yli vallihaudan, sekä heikkojen, matalien, hajonneitten muurien yli, hyppäsivät kaduille, yhtyivät kaupungin rohkeimpiin asukkaihin, jotka olivat tarttuneet piilossa oleviin aseihin, ja laskivat jo kuuluviin kaikuvan victoria-huudon, kun Slange ratsuväkensä etupäässä hyökkäsi heidän päällensä. Siinä nyt ei auttanut urhoollisimmankaan vastaanponnistukset. Sisään tunkevat ratsastettiin kumoon, ja he kaatuivat keihäitten pistosta tahi miekan iskusta, tahi ajettiin takaisin muurien ylitse, vähäinen jäännös pelasti itsensä talojen turviin, josta ruotsalaisia ampuivat. Gordon puolusti eronsaaneitten ratsumiestensä ja vähäisen, 200 miehisen jalkaväkijoukkonsa kanssa hyvällä menestyksellä kaupungin itäistä puolta. Vihollisen reservi olisi saattanut lopullisen menestymisen muuttaa, mutta se ei liikahtanut, luultavasti se tahtoi antaa baierilaisten itse valloittaa kaupunkinsa. K:lo 7 aamulla oli ensimmäinen rynnäkkö survaistu ja viholliset vetäysivät pois, joka haaralta.
Minkälainen hävitys! Kuolleita ja haavoitettuja, verisiä katuja, aseita ylt'ympärillä, hurja epäjärjestys, valitus ja tuskanhuuto. Tuossa makasi lapsi, sen oli hevosenkaviot kuoliaaksi sotkeneet; tuossa munkki, ase kädessä ja pää halaistuna; tässä nainen keihään lävistämänä. Joukko kaupungin hätääntyneistä asukkaista kolkutti toivottomana kirkon ovea, jonka toiset pakolaiset olivat teljenneet, he kun jo ennen olivat ehtineet tämän pyhitetyn rauhanmajan suojaan. Muutamien katujen varrella raivosi hillitsemätön ryösteleminen, jota päällikötkään eivät estää voineet, koska näistä taloista oli ruotsalaisia ammuttu ja muutamat ryntääjistä olivat siellä etsineet piilopaikkaa itsellensä. Nämät onnettomat vedettiin esiin kellareista ja ullakoista, ja tekivät polvillaan ollen ristinmerkin, rukoilivat henkensä säästämistä ja tulivat kuitenkin paikalla maahan hakatuiksi. Sota-oikeus tuomitsi ne, jotka olivat ryntääjiin yhtyneet; tuomio oli lyhyt: rangaistava vasten seinää, neljä kiväärinsuuta, kaikki oli valmista.
Sellainen oli sodan ja sellainen Banérin koulu. Kolmekymmen-vuotinen sota oli käynyt paljoa raaemmaksi, sitte kuin suuri kuningas Kustaa II Aadolf ei enään pidättänyt sen verta vuotavaa ruoskaa. Juhana Banérin syystäkin mainehikkaaseen nimeen on kuitenkin tarttunut, erittäinkin Baierissa, sydämmettömien tekojen tummia pilkkuja. Täällä, jossa katolilainen umpi-uskoisuus piti itsensä vapautettuna kaikesta säälistä väärä-uskoisia kohtaan, katsoivat nämätkin itsensä vapautetuiksi kaikista ihmisellisistä tunteista. Silmä silmästä, hammas hampaasta. Neunburgia kohdeltiin paremmin, kuin montaa muuta kaupunkia, jotka, kun rynnäkkö oli takaisin survaistu, pitivät vihollisten puolta. Täällä ei ollut mikään joukkioraatelus, ei yleistä ryöstöä; ei yhtäkään naista solvaistu, ei yhtäkään lasta keihästetty. Turvattomien joukossa taistelun aikana tapahtuneita onnettomuuden kohtauksia ei kukaan voinut estää. Tottunut kun oli saalista saamaan, otti sotamies mitä näkyviinsä sattui Hänelle, joka tänään eli ja huomenna kaatui, elämä tuskin enään oli mistään arvosta. Hän otti toisilta hengen samoin, kuin hän omansa antoi, välinpitämättömänä, tunteettomana. Mitä häneen koski ihmis-onnen tähteet? Ainoa, jonka vuoksi ansaitsi elää, oli voitto.
Vielä kesti ryöstäminen, sota-oikeusto, koputus teljetylle kirkon-ovelle; voittajat eivät vielä ehtineet saada ilmaa hengittääkseen eikä rahia levähtääkseen; haavoitettujen haavat eivät vielä olleet siteissä, hajonneet joukot eivät ennättäneet tulla riveihin järjestetyksi, ennenkuin keisarillisten jykevät kanuunat alkoivat aivan läheltä ampua muureja kohden, kahdesta, yöllä valmistetusta patterista. Siinä ei enään papuja ollut, vaan raskaita rautapalloja, jotka osuivat kaikkeen ja musersivat kaikki. Tornit ja rintavarustukset ruhjoutuivat alas vallihautaan; muurit lohkeilivat ja hajosivat kappaleiksi; niitten puolustajat olivat pakoitetut kiireimmiten etsimään itselleen turvallisempaa paikkaa. Ylipäällikkö oli tuon jo ennakolta arvannut. Hän antoi puhdistaa kadut ja viedä asukkaat taloihin ja kellareihin. Sotilaitten rivit järjestettiin ja jaettiin; heidän uusi työnsä oli jokaiseen, muuriin syntyvään aukkoon rakentaa varuste. Kun tämä oli murskaksi ammuttu, rakennettiin sen sijaan taas uusi. Näin tätä työtä pitkitettiin koko päivä. Mutta kun aurinko alkoi mailleen mennä, silloin muurit ja varustukset olivat laajalti kaatuneet ja myöskin ne huoneet, jotka olivat ampumalinjassa muurin-aukkojen edessä, olivat hajalle ammuttuna. Ennakolta jo odotettiin uutta rynnäkköä, eikä se tulematta ollutkaan. Mutta tätä vastaankin Slange oli varuillansa.