Illan tullen tykistö äkkiä taukosi ampumasta, ja vahvat pataljoonat jalkaväkeä samosi esiin kentän yli. Heillä ei ollut pitkä matka marssittavana, heitä olisi saattanut asettaa kuten pattereita, pyssynkantaman päähän kaupungista, jossa heillä ei ollut yhtään kanuunaa peljättävänä. Ryntääjäjoukko hyökkäsi sinne, missä muuri laajimmalta oli kukistunut, sillä välin kuin partiojoukot koettivat tehdä eksytysrynnäkköä piiritettyjen kylkeen ja selkään.
Viimeksi mainittujen paikkojen puolustus oli jätetty Gordonille ja hänen jalkaväellensä, joitten joukossa oli puoleksi ratsuväkeä, jotka tässä nyt kuitenkin ilman ratsuja taistelivat. Slange itse sekä hänen täydessä varustuksessa olevat ratsumiehensä, joita oli 600:n paikoille, odottivat päällekarkausta suuren muurin-rikon ääressä. Ryntääjät havaitsivat rikon olevan auki ja hyökkäsivät sisään ääntevien sotahuutojen kaikuessa sekä kirkuen keisarillisten tuttua tunnus-sanaa: Jesus Maria! Tätä ratkaisevaa hetkeä, jolloin päällekarkaajien rivit hajosivat heidän kiivetessään muurin jäännösten yli, oli Slange edeltäkäsin odottanut. Nyt hän ratsuväkensä koko voimalla hyökkäsi niin raivosasti ryntääjien päälle sivultapäin, että kaikki hänen tiellään kaatuivat tahi joutuivat hevosten tallattaviksi. Koko ryntääjäjono ruhjottiin pirstaleiksi ikään kuin sisään ammutun kiilan halkasemana ja hajotettiin kahteen osaan, toinen sisään päin ja toinen ulospäin. Sen osan, joka kaupunkiin päin hajaantui, ratsumiehet heti saavuttivat kadulla ja hakkasivat maahan. Ne taasen, jotka työnnettiin ulos päin muurinrikkoa kohden, syöksivät tässä jäljessään tulevia kumppaneitaan vastaan, jotka eivät vielä olleet ylös päin ennättäneet, ja tekivät häiriötä heidän riveissään. Slange käytti tätä häiriötä hyväkseen, ratsasti muurinrikon ylitse ja hänen muassaan osa, hänen lähimpänä seisovista ratsumiehistänsä, he hyökkäsivät muurin ulkopuolella olevien keisarillisten päälle. Kaikki hajaantuivat tahi pakenivat. Keisarillinen ratsuväki, joka luuli saavansa olla levollisena katsojana, kun kaupunkia valloitettiin, lähti nyt vihdoinkin liikkeelle omaisten avuksi ja Slange siirtyi, ylivoimaa väistäen, haavoitetuilla ja kuolleilla täytetyn muurin-aukon luo. Mutta nyt pimeys saavutti ja keisarilliset katsoivat taistelun lopettamisen heille edullisimmaksi.
Sivuryntäykset kaupunkia vastaan eivät olleet mistään arvosta. Toinen rynnäkkö oli siis onnellisesti takaisin survaistu. Se ei paljoakaan verta vaatinut puolustajilta, mutta sitä enemmän päällekarkaajilta. Kanuunanjyrinä oli tauonnut, väsymyksestä uupuneet sotamiehet saivat muutaman silmänräpäyksen levon. Ne, jotka eivät nukkuneet, eivätkä vartiana seisoneet, käyttivät lepo-aikaansa loppumuonan, oluen ja rehun tyhjentämiseen: ja mikäpä ratsumies ei hevostansa muistaisi? Ja mitäpä tässä säästäminen hyödyttäisi? "Syökäämme ja juokaamme, huomenna meidän täytyy kuolla!"
Minkälainen yö, täynnänsä verta, pimeyttä ja huokauksia, se oli etupihana sille haudalle, joka jo pian oli aukeneva päivän sankareille! Eipä yksikään noista sotamiehistä, jotka yöllä istuivat maahan ammuttujen huoneitten palkeista tehdyn nuotion ääressä, olisi 24 tuntia tämän jälkeen, antanut baierilaista kuparirahaakaan kumppaninsa tahi omasta hengestään. Ja kuitenkin saattoivat he laskea leikkiä vielä, vaikka omalla tavallaan, nuot karkeat raakamaisiksi käyneet sotilaat. Yksi heistä oli löytänyt kaatuneitten, ryöstettyjen baierilaisten luona pyhän neitsyeen kuvan; toinen oli löytänyt messukirjan, kolmas hopeisen kannikkeen, neljäs kultasormuksen, viides, onnellisin, oli löytänyt kullalla täytetyn kukkaron. Kaikki voitettiin ja kadotettiin yhdellä ainoalla nopanheitolla. Viini, niin, se oli juotuna viimeiseen tippaan, ja tulevan pikarin Slangen sotilaat saivat hakea Wienissä tahi paratiisissa.
Erään takaportin luona näkyi liikettä ja tulisoihtuja. Ylipäällikkö oli käskenyt, että kaupungin asukkaat, jotka eivät enään saattaneet mitään ilmaista, jota viholliset jo itse eivät olleet kokeneet, vietäisiin pois. Siinä nyt oli kiirettä, sekaannusta, kysymyksiä ja erehdyksiä. Muutamat olivat tahtoneet viedä mukaansa kalliimmat tavaransa ja havaitsivat portilla, että olivat ottaneet käsiliinan, poikki mennen kauhan tahi särössä olevan ruukun. Toiset olivat unohtaneet lapsensa kotia, toiset läheisistä sukulaisistaan jonkun sokean, sairaan tahi ontuvan. He itkivät ja rukoilivat polvillaan viivytystä, jotta olisivat saattaneet palata takaisin, mutta turhaan, siihen ei ollut aikaa. Suuret joukot riensivät ulos pimeään yöhön, etsiäkseen maanmiehiänsä sekä turvapaikkaa itselleen. He olivat kadottaneet kaikki, paitsi surkean turvattoman elämänsä, joka oli kaikkea toimeentuloa vailla, mutta tuon elämänsä he kuitenkin saivat pitää, vaikka heidän kaupunkinsa oli tuomittu varmaan häviöön.
Eversti Gordon istui englantilaista raamattuansa tarkastellen, kortteerissaan, jonka hajalle ammutun katon lävitse saatti nähdä taivaan tähdet. Hän käänsi muutamia raamatun kappaleita nuorelle mielipalvelialleen, Niemandille, uudelle korpraalille, joka tänään oli hänen rinnallaan karpiineja ladannut. Hän käänsi profeeta Michan neljännestä luvusta:
"Tulkaat ja astukaamme ylös Herran vuorelle ja Jakobin Jumalan huoneen tykö, että hän opettais meille hänen teitänsä, ja me vaeltaisimme hänen polvillansa. Sillä Sionista on laki tuleva, ja Herran sana Jerusalemista. Ja hän on tuomitseva lukuisan kansan seassa ja rankaiseva väkevät pakanat kaukaisissa maakunnissa; silloin heidän pitää miekkansa vannaiksi tekemän ja keihäänsä viikatteiksi. Ei yhdenkään kansan pidä toista kansaa vastaan miekkaa nostaman eikä silleen tottuman sotimaan. Jokaisen pitää fiikunapuunsa alla pelkäämättä asuman; sillä Herran Sebaotin suu on sen puhunut. Jokainen kansa pitää Jumalansa nimessä vaeltaman; mutta meidän pitää vaeltaman Herran meidän Jumalamme nimeen, aina ja iankaikkisesti."
"Ymmärrätkö tätä?" kysyi Gordon.
"En."
Poika oli kuullut raamattua luettavan Kaskaksen torpassa, mutta oli jo aikoja sitten sanat unhottanut. Hän oli ollut niitten ratsumiesten mukana, jotka Aake herraa kirkolle saattoivat, mutta jäi niitten muassa seisomaan kirkonmäelle portin ulkopuolelle. Jumalan sana ei Kirkniemen tallissa asuntoa pitänyt. Täällä kaukana sodassa se ruudin savua pakeni. Sotamies, joka aina kuoleman kanssa seurusteli, hänen tuli myöskin joka päivä seurustella Jumalan kanssa, niinkuin hän teki Kustaa Aadolfin aikana, niinkuin hän teki Oliver Cromwellin aikana, jonka juuresta Gordon oli kasvanut. Mutta Banérin sotajoukoilla oli matka lyhempi miekkaan kuin alttariin, he halukkaammin kiroilivat pikarinsa ääressä, kuin lukivat Jumalan nimeä raamatusta.