Eversti Gordon näki, miten epäilivät.
"Minulla on sellainen, jota te haluatte, eversti", sanoi hän.
"Niemand, tule tänne!"
Niemand tuli.
"Sinulla ei ole isää eikä äitiä, jotka sinua surevat, jos kuolet. Tahdotko uskaltaa henkesi ja tappaa muita, jotta omantunnonrauha asuisi maassa? Sen vuoksi me taistelemme."
"Käskekää!" vastasi poika.
"Hyvä. Kuuntele siis eversti Slangen käskyjä, ja tee ne siten, kuin minä tiedän, että sinä osaat! Jos elät, olen sinua muistava, jos kuolet, rukoilen puolestasi."
Poika kuunteli ääneti määräyksiä ja meni sitten etsimään sopivaa soraläjää, johon hän valmisti itselleen mukavan piilopaikan.
Slange katseli poikaa säälivin silmin, tässä sotilaassa, jota veri ja kuolema olivat karaisseet, oli tuo tunteen ilmaus harvinaista.
"Lisätkää sytyttimeen kymmenen kyynärää pituutta!" määräsi hän.
"Olisipa pojasta vahinko!"
Tunnin verran ennen päivän sarastusta päristettiin aamurumpua. Kaikki, jotka eivät olleet vahdissa muurien luona kutsuttiin torille ja asetettiin järjestettyihin riveihin. Keskelle toria oli tehty nuotio, joka valaisi sen ympärillä seisovia tummia uhmaavia rivejä. Eversti Gordon piti aamurukouksen; täällä ei ollut sotapappia. Se oli lyhyt rukous, Kuningas Davidin 130 psalmi: "Syvyydessä minä huudan sinua, Herra!" Sitten isämeidän ja siunaus. Viimeiseksi Kustaa Aadolfin sotavirsi, joka oli heille tuttu Lützenin aamusumuista asti: