"Käy pieni joukko pelvotta,
Vaikk' vihollisten huutoja
Nyt kaikuu kaikkialta!
Sun häviös' on riemunsa,
Vaan riemu koht' on loppuva:
Siis, kestä, mieles malta!"
Kun virren viimeiset säveleet olivat kaikuneet yön viileässä ilmassa, vallitsi torilla äänettömyys. Nuotion liekit olivat hiillokseen vaipuneet, yön mustat varjot lankesivat noitten äänettömien rivien päälle. Eversti Slange oli harvapuheinen suomalainen, joka paremmin käsitti vahvaa miekan lyöntiä, kuin puhujataitoa, mutta tämä hetki oli siksi tärkeä, ett'ei sopinut ääneti antaa sen mennä menojaan. Hän antoi panna enemmän puita valkeaan, ratsasti tarkastellen näitten pelottomien, kuolemalle vihittyjen rivien ohitse, pidätti vihdoin korskean, mustan, Breit-nimisen hevosensa, (nimi oli muistona Breitenfeldistä), ja puhui heille muutaman sanan. Hän ei tahtonut kysyä, heiltä, sanoi hän, mielivätkö halukkaammin antautua, kuin taistella, sillä hän tunsi heidät hyvin monen rehellisen ottelun kokemuksesta; hän tiesi, että he saattoivat voittaa ja kaatua, kuten urhoolliset miehet. Heidän tuli nyt muistaa, että jokainen tunti, jonka täällä kestivät, oli tunnin ennätys heidän pääjoukossa oleville kumppaneilleen sekä samalla myöskin pääsylippu uusiin voittoihin. Heille itselle oli se ikimuistettavana kunniana, että he jo kaksi päivää olivat saattaneet viivyttää väkevää ja pöyhkeää vihollista; heidän tuli nyt vieläkin päivän näyttää sille hampaitaan, sitte sotajoukko olisi turvassa, ja silloin päällikkö pitäisi huolta sankareistaan. Heille ei mitään tapahtuisi, jota he eivät ennen olleet jo monta kertaa kokeneet, mutta heidän miekkansa kärjestä riippui nyt isänmaan onni ja sodan lopullinen päättyminen. Tunnus-sanamme on: Jumala kanssamme! Vielä yksi päivä, pojat, yksi ainoa päivä vielä, ja Neunburgin nimi on teidän nimenne muassa jälkimaailmalle säilyvä!
"Jumala kanssamme!" kuului riveistä ikään kuin yhtenä kohinana, ja tämä todisti paremmin kuin äänekkäät hurraahuudot, että sotilaat olivat päättäneet seurata päällikköänsä kuolemaan. Tuolla vanhalla voittoihin tottuneella tunnussanalla oli ihmeellisen elähyttävä voima. Aikaisemmin yöllä oli nuotion ääressä puoliääneen puhuttu, että oli mahdoton puolustaa itseänsä suurta ylivoimaa vastaan noin huonojen muurien turvissa. Montapa kertaa on tapahtunut, että piiritetyssä linnassa on kapinoitsemaan ruvettu vähemmänkin vaaran uhatessa, kuin mitä tässä tarjona oli! Tässä ei voiton puolesta taisteltu, eipä edes hengen puolesta. Minkä puolesta taisteltiin siis? Sen tiesi päällikkö ja häneen saattoi luottaa. Eerik Slangeen sotamiehet täydellisesti luottivat. Ääneti, vakavina, menivät he kukin paikalleen, tuohon välttämättömään, viimeiseen, Neunburgin puolustustaisteluun.
Keisarillisten leirissä pidettiin myöhään illalla sotaneuvottelua. Tuo sodankokenut Piccolomini kävi malttamattomaksi ja tahtoi kiirehtiä Banérin jälkeen, hän arvasi jo ennakolta mitenkä paljon he viipymisellään menettäisivät sekä oli jo alusta alkaen kehottanut marssia jatkamaan ja jättämään ainoastaan vähäisen osaston Neunburgia silmällä pitämään sekä nälkään näännyttämään. Arkkiherttua oli toista mieltä ja sai kreivi de Suysin puolellensa. Hän luuli Slangen sotavoimaa suuremmaksi, kuin se todellisesti oli, eikä tahtonut millään ehdolla jättää niin vaarallista vihollista selkänsä taakse. Tämä tuuma pääsi sotaneuvostossa voitolle. Suuttuneena jätti Piccolomini keisarillisen leirin maaliskuun 10 päivänä, ennättääkseen ratsuväkensä kanssa Banérin. Tunnettu asia on, että ainoastaan muutaman tunnin ennätys pelasti Böhmissä ruotsalaisen pääjoukon Wallensteinin parhaan oppilaan hurjista iskuista.
Keisarillinen jalkaväki oli yöllä asetettu tuskin 500 sadan askeleen päähän Neunburgin muureista ja alkoi aamulla ampumisen, joka uhkasi lakaista koko kaupungin pois maan pinnalta. Uudesta etuvarustuksesta ei puolen tunnin kuluttua ollut jälkeäkään. Uudet muurinjaksot kaatuivat ja niitten muassa huoneita pitkät rivit, joten aamulla saattoi ulkopuolelta nähdä kaupungin sisälle aina torille asti. Nyt oli arkkiherttuan aika tullut, jolloin oli sopiva vaatia antautumista.
Ampuminen taukosi. Eräs rummuttaja lähetettiin sanaa saattamaan ja yksi upseeri seurasi häntä. He lähenivät varovasti sitä muurinrikkoa, joka eilen oli monen monta uhria vaatinut, rummuttaja edellä alituisesti päristellen rumpuansa, ja sanansaattaja perässä. Kun ennättivät kuultaville, viipotti upseeri valkoista sotamerkkiänsä ja huusi täyttä kurkkua:
"Antautukaa! Antautukaa!"
"Mitä nyt?" vastasi Slange, joka seisoi aukossa. "Ampukaa tuo koira, joka nalkuttaa tuolla alhaalla."
Karpiini välähti ja tuo onneton rummuttaja kaatui kesken päristystä, otsa läpi-ammuttuna. Sanansaattaja, jota tämä kuula oikeastaan tavotti, viskasi itsensä maahan ja konttasi nelinryömin leiriin takaisin.
"Miehet, kaikki paikoilleen!" komensi päällikkö. Hän tiesi, mitä tästä seurasi.