Taaskin alkoi kanuunan jyrinä ja sellaisella voimalla, joka selvään osotti vihollisten raivoa. He viskasivat nyt myöskin tulipalloja, jotka sytyttivät vielä pystyssä olevat talot, ja joita puolustajat turhaan koettivat sammuttaa. Läntisellä puolella heillä ei ollut muuta suojaa, kuin jäljellä olevat soraläjät; he olivat pitkänään maassa ja antoivat rautahaulien viuhata päänsä ylitse, mutta eipä tämäkään asema pelastanut heitä ponnahtelevista kuulista ja kiven sirpaleista. Kun keisarilliset tällä tapaa olivat ensimmäisen vihansa puuskan purkaneet rummuttajan kaatumisen kostoksi, taukosi ampuminen ja voimakas joukko jalkaväkeä sekä sen etupäässä ratsuväkeä, lähti tekemään kolmatta rynnäkköä. Tällä kertaa levisi joukon eteen jääkäriketju, joka tähtäsi jokaiseen, maahan ammuttujen muurien sisäpuolella liikkuvaan olentoon.
Taistelun päättyminen riippui lähinnäkin siitä, minkä kohdan viholliset hyökkäyspaikakseen valitsisivat. Kulkisivatko he miinan yli vai tulisivatko toista tietä? he saattoivat vapaasti valita, minkä tien tahtoivat. Mikäpä heitä esti? Ei edes pyssyn laukaukset heitä enään ollut häiritsemässä. Heidän tuli vain marssia sisään, niin Neunburg oli heidän. Tuo miinoitettu läntinen puoli, jossa kaikki jo oli maahan ammuttuna, tuotti viholliselle sen edun, ett'ei hänen tarvinnut joutua tulen ja savun sekaan sillä välin, kuin muu osa kaupunkia oli liekkien vallassa. He siis valitsivat sen tien. Jääkäriketju työntäytyi ensin sisään puhdistaaksensa alaa. Jääkäreillä oli vielä eilispäivän tappio tuoreessa muistossa ja he siis lähenivät varovasti vakoillen, valmiina antamaan tulta jokaiselle epäiltävälle esineelle. He havaitsivat paikan alttiiksi heitetyksi ja kävivät rohkeiksi sekä hajaantuivat edemmäksi. He eivät olleet huomanneet poikaa, joka piiloutuneena makasi suuressa soraläjässä, mihin maan alla oleva sytytin johtui.
Heidän antaessaan merkkiä, että sisäänkäytävä oli vapaa, ryntäsi keisarillinen ratsuväki ensin sisään eversti Gaylingin, Gonzagan, Briganzan ja Golben johtamina, raskaasti varustettuja ratsumiehiä mustissa rautapäähineissä ja kiiltävissä haarniskoissa. He jakaantuivat kahtia ja seisattuivat muurin-aukon sisäpuolelle jättääksensä tietä jalkaväelle sekä varjellaksensa heitä sellaisesta tuhoa tuottavasta tapahtumasta, kuin heitä edellisenä päivänä oli kohdannut. Jalkaväki seurasi taajoissa riveissä, se oli pakotettu tunkeutumaan kokoon soraläjien ja etuvarustuksen kaikkialle jääneitten pirstaleitten välitiloihin.
Silloin kauhistuttava pamaus järistytti maata, puunkappaleita, kivistä ja sorasta sekä tulen liekeistä muodostunut pilvi pimensi ilman, ja keisarilliset tarkk'ampujat, jotka olivat ehtineet edemmäksi, näkivät kauhukseen sekä jalkaväen että ratsuväen katoavan sorapilveen.
Tuskin oli tuo raskas mustanharmaa hattara ennättänyt hajota, ennenkuin Slange mustalla Breitillään ikään kuin maasta nousten hyökkäsi ryntääjien päälle. Enemmän tuhoa tuottavana kuin milloinkaan riehui miekka noitten pelästyneitten ja kauhistuneitten joukkojen keskellä, jotka olivat vaaran välttäneet ja nyt hajaantuen pakenivat kentän yli mutta sinnekkin takaa-ajajat heitä seurasivat ja hakkasivat heidät maahan, siksi, että kaksi heidän perimmäisistä jalkarykmenteistään, joita uskaliaat päälliköt johtivat, muodostivat neliskulman ja ratsuväen avulla pakottivat Slangen väen palaamaan takaisin kaupunkiin. Kinskyn, joka oli rohjennut mennä kauimmaksi, täytyi antautua vangiksi.
Kolmas rynnäkkö oli takaisin survaistu, mutta siinä oli tullut suurempi mieshukka kuin edellisissä. Nyt heidän työnään oli saada kaupunkiin tunkevat jääkärit pois suorituksi. Mutta mitä tämä uusi menestys näitä voittajia hyödytti? Liekit olivat nielleet heidän varustuksensa ja työntäneet heidän yhteen kaupungin nurkkaan. He olivat piiritetyt, ilman ampumavaroja, ruokavaroja tahi rehuja, uuvuksissa kolmen päivän ja yön taistelusta. Slange katseli aurinkoa; se oli kohta korkeimmillansa. Kun se laskeutuisi länteen niin alhaalle, ett'ei vihollisten joukot tunnin aikaakaan saattaneet päivän valossa ajaa Banéria takaa, — silloin hän tahtoi antautua.
Hän tarkasteli ja kiitti pohjoisen muurin luona olevaa sotaväkeänsä. Rivissä seisoi vielä 1,200 miestä; siinähän niitä vielä oli kylläkin, olipa enemmän kuin puolet jäljellä. Niistä 1,000 joita kaivattiin oli muutamia kaatunut tahi tullut haavoitetuksi, toiset olivat sairastuneet ja loput olivat yöllä ja rynnäkköjen aikana karanneet vihollisten puolelle. Tuo ankara ylipäällikkö luki rivit. Hänen katseensa kirkastui kun hän havaitsi, ett'ei yksikään hänen ruotsalaisistaan, suomalaisistaan tahi skottilaisistaan ollut lippuansa pettänyt. Saksalaiset vain olivat väsyneet olemasta maansa verikoirina. Sota-oikeus olisi heitä tuominnut ammuttavaksi; valamiehistö olisi vastannut: eivät ole syyllisiä.
Yksi osasto keisarillisista vartioitsi Schwartxachin pohjoista rantaa, mutta tuli, piiritettyjen onneksi, valkean liekkien vuoksi estetyksi viimeiseen rynnäkköön osaa ottamasta. Kello kolmen aikaan jälkeenpuolenpäivän lähetti Slange sanansaattajan keskustelemaan antautumis-ehdoista. Siinä olikin jo aika täpärällä, sillä uusi rynnäkkö uhkasi joka haaralta.
Tuota nuorta luutnanttia ei ammuttu rummuttajan sovitus-uhriksi, kuten pelätä olisi sopinut. Arkkiherttua vaati heitä antautumaan, jollei hyvällä, niin pahalla. Keskustelua kesti, kuten Slange oli arvannut, monta tuntia. Vihdoin sovittiin, ja päätettiin tyytyä sotavankeuteen ja kunnialliseen kohteluun. Upseerit saivat pitää hevosensa ja Slange korskean Breitinsä, tämä oli kunnian-osotus urhoollista vastustajaa kohtaan.
Ruotsalainen sotajoukko oli kadottanut 1,200 miestä parhaista sotilaistaan ja 26 ratsaslippua, mutta keisarilliset olivat kadottaneet vielä enemmän: Banérin pääjoukon hävittämisen ja ratkaisevan voiton. Kuitenkin heidän leiristään kuului suuri ilo ja riemu: nyt on käärme onaleesen saatu! [Die Schlange, käärme.]