Tuo vapaa valtakaupunki Regensburg, joka sijaitsee siinä, missä Tonava tekee polven lounaasta kaakkoiseen, luki vanhan sukuperänsä roomalaisesta sotaleiristä asti ja oli, satamapaikkana ollessaan rikkaalle Nürnbergille, varallisuudessa edistynyt. Suurimman merkityksensä Regensburg kuitenkin sai pyhän kooman valtakunnan herrainpäivistä, joitten oli tapana kokoontua tänne, vielä niin myöhäisinä aikoina, kuin 1806. Herrainpäivät tahi oikeammin ruhtinain- ja piispainkokous oli kaupungin ylpeytenä ja tulolähteenä, toisinaan myöskin sen vaarana, kuten esimerkiksi silloin, kun Juhana Banér tammikuussa 1641 oli niin rohkea, että lähetti 500 kuulaa virran yli kovaksi hämmästykseksi keisari Ferdinand III sekä hänen kokoontuneille valtaruhtinailleen.
Banérin rohkeus olisi saattanut käydä vaaralliseksi, jollei Tonava olisi tehnyt salakapinaa ja ranskalainen Guebriant arkamielisesti kieltäytynyt tulemasta joukkojensa kanssa rohkean pohjoismaalaisen apuun.
Nyt tämä rohkeus rangaistiin peräytymisellä, joka melkein näytti pakoretkeltä, ja siksi keisarillisetkin sitä nimittivät, mutta tästä huolimatta ruotsalainen sotajoukko sen kautta, kiitos olkoon Neunburgin urhoollisille puolustajille, saattoi vähäpätöisen tappion kärsittyään, päästä varmaan turvapaikkaan, mutta sotapäällikkö myöskin pääsi haudan lepoon. Banérin sankariretki loppui Halberstadtissa toukokuun 10 päiv. samana vuotena 1641. Kahdeksankymmentätuhatta kaatunutta vihollista, kuusisataa voitettua lippua, kyynelvirtoja ja leveä, suitseva rauniotie, osotti hänen jälkiänsä Saksassa ja sitä osotti myöskin sodan voitonmerkki hänen kuuluisalla haudallansa.
Regensburg oli näinä myrskyisinä päivinä nähnyt monta kauhistusta sekä sen jälkeen paljon riemua. Valtiokokousta jatkettiin vielä toukokuussa lakkaamattomilla arvokiistoilla, rettelöillä ja pöytäkirjoilla. Vihollinen oli karkoitettu, hyökylaine takaisin palautettu Tonavan rannoilta, mutta rauha ei palannut pian takaisin noihin kateellisiin vaaliruhtinoihin ja hyvänluontoiseen, mutta äkkiä kuohahtavaan, helposti hurjistuvaan kansanluonteeseen. Sotavangit, jotka voitonriemulla vietiin kaupungin läpi pantavaksi linnoihin vahtien valvonnan alle, saivat kuulla paljon ivailua. Vastenmielisyyttä noita baierilaisia hävittäjiä vastaan ei myöskään se vähentänyt, että he olivat väärä-uskoisia, jotka sotivat autuaaksitekevää kirkkoa vastaan sekä olivat monta kertaa pyhän neitseen kuvia käytelleet ylenkatseella, joka syvästi koski kaikkien hurskaitten katolilaisten sydämmiin. Tapahtuipa myöskin, että näitä aseettomia vankia, jotka kulkivat vahvan vartijaston turvissa, joskus kivillä hätyytettiin, mutta tavallisempaa oli, että ilvehtivät joukot heidän jäljessään kulkivat. Ja kun sellainen joukko ei kauemmin saattanut vihaansa vääräuskolaisille osottaa, etsi se kuohuvien tunteittensa esineiksi toisia maaleja.
Regensburgissa, kuten monessa roomalaisen valtakunnan suuremmissa kaupungeissa, asui vähäinen joukko juutalaisia; he olivat ainaisina epäluulon, ylenkatseen ja vainon esineinä, mutta tunkivat viisaudellaan, säästäväisyydellään ja neuvokkaisuudellaan yhteiskuntaan, joka oli aivan vähän kehkeytynyt ja perusteistaan irtautunut. He eivät harjoittaneet maanviljelystä eivätkä päässeet noihin ankarasti rajoitettuihin, etu-oikeuksistaan kateudella kiinnipitävien kauppiaitten ja työväen ammattikuntiin. Juutalaisia käytettiin hyödyllisinä asiamiehinä, välitteliöinä ja välikaupittelioina, he työskentelivät kaikenlaisissa halvoissa ammateissa, jotka eivät aina olleet hyvämaineisiakaan, ja olivat moniaalla salaisuudessa rahakauppiaina, joilta mahtavat herrat ja keisari itsekkin tarpeen tullessa apua pyysivät sellaisia korkoja vastaan, jotka palkitsivat lainan antajan kärsittyjä vahingoita. Mitenkä ei rahoja tarvittaisi, erittäinkin sodan aikana? Salainen syy, jonka vuoksi juutalaiset nauttivat suojelusta heitä aina vihaavia kansanjoukkoja vastaan, oli juuri tuo vallanpitäjien palveluksessa oleva rahakauppiaan liike.
Regensburgissa, Roomassa ja Frankfurtissa asuivat juutalaiset, samoin kuin monessa muussakin kaupungissa, heille jätetyssä ankarasti rajoitetussa kaupungin-osassa, jota Ghettoksi nimitettiin. Tämä juutalaiskortteli on ulkopuoleltaan ahdas, likainen, vähäpätöinen, epäluulon-alainen sekä kaupungin muitten asukasten inhotus. Regensburgin juutalaisten asunto-alueella ei ollut muuta kuin yksi ainoa parempi rakennus, eräs harmaa, synkkä kaksinkertainen kivimuuri, jonka pääty oli kadulle päin. Piha oli ahdas, korkeilla, rautapiikeillä varustetun muurin ympäröimä. Koko tämä näin erilleen suljettu linna oli linnoitus itse puolestaan, tuossa tukevassa vahvasti raudoitetussa tammiportissa oli vain pieni, aina vartioittu ja huolellisesti kiinnisalvattu sivukäytävä päivän liikettä varten käytettävänä. Nuot pienet akkunatkin olivat varustetut vahvoilla luukuilla, jotka yöksi teljettiin ja alikerran akkunoissa oli vielä lisäksi rautaristikot, jotka talon tekivät vankilan näköiseksi. Täällä asui juutalais-seurakunnan enimmän arvossa pidetty patriarkka, aikakautensa mahtavin raharuhtinas, melkeinpä niin kuin Rothschild meidän päivinämme.
Hänen nimensä oli Ruben Zevi Ben-Isak, mutta kristityssä Saksanmaassa annettiin hänelle nimi: "Der vergoldete Ruben." Ruotsalaisten sotajoukot myöskin tunsivat hänen Kullatun Rubenin nimellä. Tätä miestä pidettiin nimittäin äärettömän rikkaana ja kun Banérin joukot Tonavan vastakkaiselta rannalta tähystelivät Regensburgia, kurkisteli varmaankin moni saaliinhaluisilla silmillä kullatun juutalaisen asuntoa, joka näytti juuri vartavasten tarjoavan itseänsä köyhän sotilaan ryöstettäväksi. Ruben Zevi ajoi asioitansa ääneti ja varovaisesti. Harvoin häntä nähtiin ja hyvin vähän tiettiin, minkä kautta ja mitenkä hän sotajoukkojen kanuunain varjossa kuljetti kultaruutiansa sotatanterelle, mutta tiettiinpä, että hänellä kaikkialla oli asiamiehiä sotakannalla, että hän ylläpiti salaisia konttooreja Wienissä, Münchenissä, Nürnbergissä, Frankfurtissa, Warsovassa, Amsterdamissa, Parisissa, Madridissa, Konstantinopolissa, niin, vieläpä Tukholmassakin niitä sanottiin olevan. Sillä tämä kullattu juutalainen, vaikka olikin Mooseksen lain alle kuuluva oli, kuten sanottiin, maailmanjäsen sellainen, joka kunnioitti kaikkia kansoja ja piti kaikkia uskontunnustuksia yhden-arvoisina aina hyvän "geschäftin" mukaan. Luultiinpa, että hän oli asunut monessa eri paikassa: Hamburgissa, Danzigissa, Warsovassa ja Wienissä, ennenkuin hän vanhoilla päivillään asettui tuohon vaatimattomaan Regensburgiin. Sanottiinpa, että häntä useita kertoja oli ryöstetty ja pantu pakkoveroa maksamaan, välistä Wallensteinille ja toisinaan ruotsalaisille, mutta kuitenkin aina oli saattanut säästörahastoilla, joihin ei kukaan ulottunut, alkaa liikettänsä uudestaan. Kummallisinta oli, että tämä kullattu juutalainen, joka palveli kaikkia sotaa käypiä valtoja, ja sopivissa tilaisuuksissa oli heidän kaikkien ryöstettävänä, sai suojelusta katolilaisten, protestanttien ja muhamettilaisten luona, aivan kuten käytännössä oleva raha. Ruben Zevi oli kosmopoliitti, aivan kuten se kulta, jota hän hallitsi. Kuka kysyy mistä se tulee tahi ketä se ennen on palvellut? Siinä on kylliksi, että sen omistamme: "non olet", se ei haise.
Pääsiäinen, joka nyt oli tulossa, oli kaikissa katolilaisissa maakunnissa juutalaisille vaarallinen aika, ja Regensburgissa vielä enemmän kuin muualla, syystä että mielet vielä olivat kuohuksissa. Lauantaina ennen pääsiäistä olivat juutalaiset yht'aikaa viettäneet passahjuhlaansa suljettujen ovien takana. Perjantai-iltana oli pieni kristitty tyttö, erään hansikkamaakarin tytär, kadonnut tietämättömiin. Tytön oli nähty virran rannalla leikkivän. Mikäpä luonnollisempaa, kuin että tyttö oli Tonavaan suistunut? Mutta perjantai iltana oli nähty juutalaisen palvelian kantavan kortteeriinsa elävää olentoa säkissä, ja tämä elävä olento oli vaikeroivasta ääntänyt. Tässä taaskin oli luonnollisimpana selityksenä, että palvelia oli kantanut elävää lammasta, joka oli pääsiäisuhriksi määrätty, ja tämä lammas oli vaikeroivasti määkynyt vankeudessaan. Mutta sitte kuin hansikkamaakarin vaimo koko lauantaisen päivän turhaan oli etsinyt lastansa ja jokin naapuri oli johdattanut hänen epäluulonsa tuohon juutalaiseen palvellaan, alkoi hän ääneensä huutaa, että juutalaiset olivat ryöstäneet hänen lapsensa ja tappaneet pääsiäislampaakseen.
Oli pääsiäispäivän aamu. Ihmisjoukot virtailivat vihityt kynttilät kädessä ulos Regensburgin vanhasta, 13 vuosisadan mahtavasta tuomiokirkosta, kun huuto juutalaisten ilkityöstä levisi ympäri katuja. Sellaisina, kuin katolilaiset olivat kirkosta tullessaan, sakramentti vielä huulillaan, rukousnauha rinnallaan sekä vihkiveden priiskotukset vaatteissaan ja hiuksissaan, tarttuivat nuot hurjat kansanjoukot aseihin, mimmoisia vain sattuivat saamaan ja hyökkäsivät juutalaiskortteeriin. Kaikkia juutalaisia, joita ulkona tavattiin, huolimatta iästä tahi sukupuolesta, rääkättiin, lyötiin ja sotkettiin, muutamat aivan kuoliaaksi. Sitten alkoi rynnäkkö, asuinhuoneitten ryöstäminen — meteleitä sellaisia, joita on useasti yhtä perättömistä syistä kestänyt, vuosisadoista vuosisatoihin aina meidän päiviimme asti. "Hänen verensä tulkoon meidän ja lastemme päälle!"
Kaksi tuntia oli tätä väkivaltaisuutta kestänyt hillitsemättä, sillä välin, kuin valtaruhtinaat ja keisari vielä olivat kaupungissa melkoisen sotavoiman kanssa, kun vihdoinkin tuli joukko ratsumiehiä, jotka hajoittivat kansanjoukot. Vankeuteen vietiin muutamia, otaksuttavasti rauhanhäiritsiöitä. Ei, vaan juutalaisia. Tässä tarvittiin uusi pääsiäslammas, velka-uhri joukkojen tyydykkeeksi. He olivat tuntevinaan tuon juutalaisen palvelian, joka säkkiä kantoi sekä talon, johonka se oli kannettu. Kiinni-otetut pahantekiät vietiin sidottuna vankilaan, jossa heitä kiduttamisella piti saataman tunnustamaan rikoksensa ja sitte odotti heitä tuollainen hirveä polttolava, jota siihen aikaan pidettiin hauskimpana kansanhuvina.