Yksi talo tässä korttelissa oli jäänyt ihan vahingoittumatta ja sen oli onnistunut antaa suojaa monelle pakolaiselle. Se oli kullatun Rubenin hyvästi linnoitettu asunto. Tähän taloon lähti ratsastajajoukon päällikkö puolen voimansa seuraamana ja vaati sisäänpääsöä. Hän sai odottaa muutaman minuutin. Vihdoin aukaistiin käytävän pieni ovi hänelle ja kahdelle saattolaiselle.
Nämät minuutit olivat ratsumestari von Straubingerin mielestä olleet sopimattomia ja hänen arvoansa alentavaisia. Hän astui sisään loukatun päällikön malttamattomilla tunteilla ja havaitsi pihan täynnä vielä vapisevia pakolaisia. Pikainen silmäys vakuutti häntä, siitä että tämä linna ei kaivannut puolustajia, jos kansanjoukko olisi rynnäkköön ruvennut. Hän vietiin aseellisten, kahdentoista miehisten rivien läpi erääseen alikerrassa olevaan rautaristikoilla varustettuun huoneeseen, jota käytettiin vastaanottohuoneena. Täällä häntä isäntä tuli tervehtimään ja antoi kahdelle kirjurille viittauksen, että heidän tuli poistua, sillä välin kuin saattolaiset seisoivat vahtina porstuassa.
Rikas Ruben Zevi oli valkohiuksinen seitsemänkymmenvuotinen ukko ja pituudeltansa vähän yli keskinkertaisen, hänen jyrkkäpiirteinen muotonsa ilmaisi hänen olevan hispanian sefardimiksi nimitettyjen juutalaisten jälkeläinen. Näitä pidettiin jalompina ja puhdasverisempinä, kuin Puolan ja Saksan juutalaisia. Juutalaisten ohjesääntöjen mukaan oli hänellä pitkä ruskea takki, jonka uhkean röyhyksen yli suippea valkoinen parta valui alas. Hänen tyven, kylmä, melkeinpä ylhäinen ryhtinsä, osotti miestä, joka kyllin tiesi kuka hän oli sekä kenenkä kanssa hänen oli tehtävää.
"Luulinpa", sanoi ratsumestari kiivaasti, "ettei keisarin upseerin, joka äsken pelasti talonne ryöstäjien käsiin joutumasta, olisi tarvinnut neljänneksen tunnin odottaa teidän salvatun ovenne edustalla."
"Ikävä kyllä", vastasi juutalainen kohteliaasti, vaan kuitenkin hienon terävästi, "että porttini tänään on tarvinnut tukevaa lukkoa. Väkeni on varmaankin ajasta erehtynyt, sitte, kuin se kaksi tuntia turhaan oli odottanut teidän vapaasukuisuutenne tuloa. Onko muuten mitään, jolla voin teitä palvella?"
"Tänään on pyhäpäivä; minä arvelen, että muistatte köyhiä sotilaitani, jotka teidän hyväksenne ovat nähneet paljon vaivaa."
"Teidän sotilaanne? Aivan oikein. Toivon, että ovat rangaisseet väkivallantekiöitä sekä antaneet takaisin uskolaisieni omaisuuden. Meidän täytyy panna toimeen rahankeräys näitten urhoollisten sotilaitten hyväksi. Kyllä minäkin rovollani asiaa autan, vaikka, kuten näette, minulla ei ollut mitään pelättävänä taloni suhteen."
Ratsumestaria ei haluttanut ruveta pitkiin puheisiin juutalaisen kanssa, hän ilman mutkia sanoi suorastaan vaativansa tuhannen kultarahaa.
"Mitä? Eikö enempää?" vastasi vanha Ruben. "Eversti Di Caretto on kai teidän vapaasukuisuutenne päällikkö? Niin, minä tiedän ja teidän vapaasukuisuudellanne on häneltä saamatta kuuden kuukauden saatavat? Tahtooko teidän vapaasukuisuutenne odottaa vielä kuusi kuukautta, vai tahdotteko saatavanne puhtaassa rahassa jo huomenna?"
Straubinger tiesi aivan hyvin, että päällikön täsmällisyys riippui sotakassasta ja sotakassa kullatusta Rubenista. Hetken mietittyään vastasi hän, melkoisesti säventyneenä, että hän halukkaammin tahtoi saatavansa huomenna. Hän toivoi kuitenkin, että sotilaat saisivat jotakin vaivastaan.