"Oikein! Heitä on 150. Jos teidän vapaasukuisuutenne olisi lähettänyt heidät tänne ryöstön alussa, olisivat he kyllä ansainneet kultarahan kukin, summa 150, mutta kovaksi onneksi he tulivat kaksi tuntia liika myöhään. Minä vähennän pois yhden kultarahan joka minuutilta, summa 120. Jäljellä on siis 30, jotka minulla tässä on kunnia jättää teidän vapaasukuisuutenne käytäntövaltaan."
Ratsumestari von Straubinger pisti muikean näköisenä rahat taskuunsa, josta ne varmaankin pian kierivät minne hyvään muualle, mutta ei suinkaan sotamiehille.
"Odotappas, vanha saituri", ajatteli tuo pettynyt palkkasoturi itsekseen, kun hän lähti, "tämän saat minulle korolla maksaa tulevalla kertaa, kun juutalaiskorttelissa ryöstö tapahtuu!"
Ruben Zevi kutsui luokseen veljensä pojan, Joaksen, joka perheensä kanssa asui alikerrassa sekä käski kiireesti viemään apua niille onnettomille pakolaisille, joista osa oli etsinyt suojaa täällä ja osa omissa hävitetyissä asunnoissaan. Tämä ei ollut ensi kerta, jolloin kullattu Ruben oli Jehovan lähettiläänä ollut uskonheimolaisilleen. Vaikka kristityt pitivätkin häntä sienenä, joka kyltymättömänä imi pienimmänkin kultajyvän mikä sattui eteen, niin pitivät juutalaiset häntä profeettana, joka heille antoi sataa mannaa kuivassa erämaassa. Heidän joukossaan ei löytynyt hädässä olevaa, ei kärsivää, ei koditonta, ei viluista, ei nälkäistä tahi elämän vaivoissa murtunutta raukkaa, jonka ei tullut kiittää vanhaa Ruben Zeviä lohdutuksesta ja hyväntekeväisyydestä. Rikkaat juutalaiset, hänen markkinakilpailiansa, kunnioittivat tuota viisasta, aina neuvokasta ja tarkkasilmäistä vanhusta kansansa patriarkkana, mutta köyhät häntä melkein jumaloitsivat ja olisivat antaneet vaikka henkensä hänen puolestaan.
Juutalaislinnan ylikerta oli vahvasti erilleen teljetty omistajansa käytettäväksi, ainoastaan yksi isompi huone, jossa oli esirippu, alttari sekä alkukielellä kirjoitetut Vanhantestamentin pyhät kirjoitukset, oli juutalais-synagoogaksi annettu. Paitsi muutamia kalliisti koristettuja, tarkasti lukittuja kaappeja, ei mikään tässä vaatimattomassa asunnossa osottanut rikkaan miehen kotia. Tuo yksinkertainen sänky, joka sisälsi kovan jouhimatrassin, oli pyhän maan olivipuusta kyhätty, ja sen yläpuolella seinässä nähtiin nuoren tytön, melkeinpä vielä lapsen kuva, jonka van Dyck oli maalannut. Nuot säihkyvät tummat silmät näyttivät kokonaan käsittävän katseliaa; tuo hienosti muodostettu suu, jonka puoleksi auki olevat huulet viattomasti ja onnellisesti hymyilivät, ikäänkuin tahtoivat sanoa hänelle: Eikö ole elämä ihanaa! Onhan Jumala hyvä! Onhan kaikki, kaikki auringon paistetta, kevättä ja toivoa!
Tässä oli leskimiehen asunto, joka oli lapsensa kadottanut. Yksin hän ei ollut, hänellä oli veli Smyrnassa, mutta oli ottanut luokseen toisen veljen vinoksi kasvaneen pojan Joaksen, joka oli 40 vuotinen mies ja melkeinpä raajarikkoinen. Hän asui alikerrassa vaimonsa ja kuuden lapsensa kanssa. Joas oli ensimmäinen konttoristi ja hänellä oli viisas järki sekä kokoova käsi, jonka vuoksi häntä luultiin perilliseksi ja samaa mieltä hän itsekkin oli. Mutta viimeinen vuosi oli tehnyt solmun tuohon kultalankaan. Joaksen 14 vuotias vanhin tytär Rachel oli niin anastanut isänsä vanhan sedän sydämmen, ettei tämä saattanut viihtyä ilman tyttöä, vaan oli antanut huoneensa viereen sisustaa hänelle vähäisen uhkean kammarin. Tässä tuhlasi hän täysin kourin, tuo muuten säästäväinen ja vaatimaton pohatta. Lattia oli mosaikilla päällystetty, seinät verhottu uhkeilla flanderilaisilla kankailla. Jokainen huonekalu oli taideteos, jokainen pieni koriste oli kalleus. Ne ystävät, jotka jolloinkin saivat tulla nuorta Rachelia katsomaan hänen huoneeseensa ja saivat nähdä kimaltelevat juvelisormukset hänen sormessaan, ajattelivat: hän on tuleva perilliseksi!
Kun Ruben Zevi kristittyjen pääsiäispäivän iltana palasi huoneisiinsa väsyneenä uskonheimolaistensa valituksista, kutsui hän Rachelin luokseen. Rachel oli oppinut pyhän heprealaisen kielen ja luki joka ilta kappaleita Moseksen kirjasta, profeetoista tahi psalmeista, joita muuten luettiin ainoastaan juutalaisten synagoogassa, sitte kuin heidän rabbiniensa eli kirjanoppineittensa Talmudi eli lakikirja melkein oli karkoittanut raamatunsanan. Lukeminen lopetettiin rukoukseen, joka tapahtui saksankielellä.
Ruben Zevin silmät katselivat lempeästi tuota lasta, jota hän rakasti ja väliin loi hän katseensa myöskin sängyn ylitse riippuvaan kuvaan sekä taas tuohon lukevaan tyttöön. Tämä vertaileminen häntä miellytti ja liikutti. Siinä oli tuo salainen lähde, josta hänen rakkautensa virtaili lapsi Racheliin, jolla oli samaa sukumuotoa, kuin seinäkuvalla.
Kun tyttö oli lopettanut, sanoi vanhus hänelle:
"Tiedätkö kuka hän oli, joka nyt on Jumalan paratiisissa?"