"Tiedän", vastasi tyttö, "Ruth."
"Tiedätkö myöskin mitä hän oli minulle, vanhalle miehelle, jolla ei ole ketään muuta rakastettavaa maailmassa kuin sinä ainoastaan? Tiedätkö, että hän oli silmieni valo ja sydämmeni lohdutus aina siitä asti, kuin hänen äitinsä kadotin Espaniassa ja kristityt hänen veljensä tappoivat Gentissä. Sinä olet siromuotoinen, Rachel. Mitenkä muuten saattaisit olla hänen näköisensä, ja mitenkä muuten saattaisit nimeäsi ujostumatta kantaa? Mutta Ruth oli ihanin, täydellisin teos mitä Luojan kädestä lähtenyt on aina siitä asti, kun hän äitimme Eevan loi Adamin kylkiluusta. Ruth oli enemmän kuin isäimme Ruth; hän oli se, josta Korkeassa Veisussa veisataan: Minä olen Saronin kukka, olen laaksojen lilja. Talvi on mennyt ja kukkaset kukoistavat kedolla… Ymmärrätkö, lapsi, tämän?"
Kun Rachel oli ääneti, jatkoi hän:
"Kukkaset versovat maasta, kukkivat aikansa ja lakastuvat. Mutta voi sitä ihmistä, jonka jalka tallaa Jumalan ihaninta luomistyötä! Herra, kuinka kauan sinä peität kasvosi vanhurskaan valituksilta? Sinä olet minun painanut syvimpään hautaan, pimeyteen ja pohjattomaan mereen. Kärsimiset olivat minun kylläiseksi tehneet, minun silmieni lähteet ovat surkeudesta kuivuneet, sinun hirmuisuutesi ahdistaa ja pakottaa minua sinun aalloillasi. Sinä olet ottanut minulta pois ne, joita minun sydämmeni on rakastanut, minun ystäväni ovat yksinäisyys, pimeys ja kuolema. Mutta sinulle minä joka päivä huudan: älä ole vaiti minun Jumalani, kun pahantekiät sinun kansasi hävittävät! Joka ilta he takaisin palajavat kiljuen saalista. Tee niille niinkuin Midianilaisille, niinkuin Sisseralle, Orebille ja Seebille sekä kaikille heidän ylimmäisillensä! Tee heitä niinkuin rattaan, niinkuin korren tuulen edessä. Niinkuin kulo metsän polttaa ja niinkuin liekki mäet sytyttää, vainoo, Herra, heitä juuri niin, sinun rajuilmallasi ja hämmästytä heitä sinun tuulispäälläsi. Täytä heidän kasvonsa häpiällä, hävitä ne juurineen ja pelasta kansasi vihollistensa käsistä!"
Tuo äsken liikuttava, rakkauden ja surun ilmaus Ruben Zevin kasvoissa, oli näitten sanain kestäessä muuttunut ja osoitti nyt ankarinta, kovinta, leppymättömintä vihaa. Hänen kansaansa kohtaan tehdyt vääryydet johtuivat mieleen ja niihin yhtyi vielä muisto hänen omista kärsimisistään. Hän oli armeliain, hyväntekeväisin, ja ihmisystävällisin mies kaikkia onnettomia kohtaan hänen oman vainotun kansansa joukossa. Mutta omille ja tämän kansansa vihollisille tuo hurskas juutalainen ei saattanut anteeksi antaa. Hän oli Davidin psalmeista, joita hän tässä oli kertonut unohtanut 67:nen: että tunnettaisiin sinun autuutes kaikkein pakanain seassa ja kaikki kansat sinua kiittäisivät!
"Mutta", lisäsi hän miettiväisenä Esaiaan sanoilla: "Nouse, ole kirkas!… Muukalaiset pitää sinun muuris rakentaman ja heidän kuninkaansa pitää sinua palveleman. Heidän pitää myös kumaroissansa sinun tykösi tuleman, jotka sinua sortaneet ovat, ja kaikki jotka sinua pilkanneet ovat, pitää lankeemaan sinun jalkais eteen. Ettäs olet hyljätty ja vihattu ollut, kussa ei kenkään vaeltanut, tahdon minä sinua iankaikkiseksi korkeudeksi tehdä. Sinun pitää pakanoitten rieskaa imemän… Minä tahdon saattaa kultaa vasken sijaan, ja hopiaa raudan sijaan ja rautaa kiven sijaan…"
Mitkä loistavat valon välähdykset vuosisatojen yöstä, — vuosituhansien lohduttamattomat kurjuudet, huokaukset ja voimattomuus, muuttuneena voitonriemuksi! Ruben Zevin synkät kasvot kirkastuivat. Hänen verisesti vainottu, tallattu, kaiken maailman ääriin hajonnut kansa olisi kuitenkin kerran tuleva maailmaa hallitsemaan! Eikö ole tämä kansa maailman ensimmäinen aatelisto? Missä löytyy sukuluettelo sellainen kuin on tällä kansalla? Eikö siinä ollut kuninkaan poikia ja kuninkaan tyttäriä, orjiksi myytyjä? Ja he kieltäisivät esikois-oikeuttansa? Hekö huokaisivat iankaikkisessa orjuudessa?
Tuo uskovainen israelilainen nousi seisaalle ja ojensi kätensä akkunaa kohden ikään kuin hän olisi tahtonut puhua ulkona olevalle maailmalle. Tuohon voittoon, josta hän, samati kuin koko hänen kansansa, oli varma, sekaantui myöskin tämän rahakauppiaan käsitys siitä, mikä hänen toimekseen tulisi sortajien joukossa.
"Niin", sanoi hän, ja hymyili voitonvarmana, "ymmärrättekö te, te siellä kaukana, että ennustukset joka päivä lähenevät toteutumistansa? Nyt me jo imemme teidän rieskaanne, ja vuosisadat toistensa perästä me sen loppuun juomme, siksi, ettei teille jää mitään, mutta meille kaikki. Julkisesti te meitä lyötte, mutta salaisuudessa te meitä jo kumarratte. Te jotka tänään meitä ylenkatsotte, tallaatte, ryöstätte, ettekö tiedä, että huomenna olemme me teidän herroinanne? Mitä tänään meiltä ryöstätte, se virtailee meille takaisin huomenna, kuten vuorten virrat juoksevat hävitettyyn laaksoon. Pöyhkeilkää vielä ylpeydessänne siksi, että teidän aikanne ja meidän aikamme on tullut; katsokaa, se on jo lähellä! Ja kun ette enään omista huoneittenne tonttia, vainioittenne maata, lastenne kapaloita, kädessänne olevaa kirvestä tahi pöydällänne olevaa kynää, — kun tuo kaikki on meidän, annettu meille pantiksi ja te ostatte meiltä velaksi kurjan hautanne, piiloittaaksenne sinne köyhyytenne ja häpeänne, — silloin on meidän aikamme tullut ja ennustus täytetty. Kuten vuohia olette meitä ajaneet pitkin maailmaa sekä raadelleet meitä ilman armoa; no siis riistäkää ja repikää nyt toinen toisianne sodassa ja eripuraisuudessa! Meidän puolestamme te taistelette. Minä olen rauhan mies, aseita en ole koskaan käyttänyt, mutta minä ylistän sotaa, joka köyhdyttää teitä, sen vuoksi, että te ette saata miekkaa käyttää ilman, että ensin hiotte sen meidän kullallamme, sen vuoksi, että jokainen sotavarustuksessa oleva sotilas kantaa meidän merkkiämme ja sen vuoksi, että jokainen sodan tappelu, ken siellä voittajana onkin, on meille voitto!"
Hän oli unohtanut tytön, lapsen, ainoan, joka peljästyneenä ja hämmästyneenä oli kuullut hänen uhkaavia sanojansa. Sellaisena ei Rachel vielä ikänä ollut isänsä setää nähnyt. Rachelin mielestä hän näytti kasvavan Jehuksi tahi Josuaksi; hän käsitti setäänsä ainoastaan puolittain, mutta hän muisti päivän tapahtumat ja aavisti, että hänen sorrettu kansansa profeetan äänellä puhui Gog ja Magogille.