"Wrangelia ei saata rangaista. Ehdottakaa jotakin muuta, jos se on tarpeellista."
"Vielä on neuvostolla oikeus erottaa Wrangelin, jos se on valtakunnalle tarpeellista. Mutta koska asia on kiireistä laatua ja minä hyvin vastenmielisesti tahdon tehdä, mitä kuningattarelleni on epämieluista, niin ehdotan, että teidän majesteettinne lähettää Wrangelin aikaisin aamulla ruhtinas ja ruhtinatar Radzivilin luo osottamaan pahaa mieltänsä tapahtuneesta erehdyksestä. Hevoset olivat pelästyneet; täytyi turvata teidän majesteettinne vapaata kulkua maantiellä."
Kristiina ei saattanut olla hymyilemättä. "Pelästyinkö minäkin ratsastamasta suoraan eteenpäin? Minä en todellakaan tahdo olla järjettömän luontokappaleen osan toimittajana. Ja sitä paitsi", — tässä hän otti tuon arvokkaan muodon, joka aina tehokkaasti vaikutti kaikkiin muihin paitsi Oxenstjernaan, "sitä paitsi te ette ennen ole opettanut minua valehtelemaan. Sanoisinko minä miehelle tahi naiselle, jolle minä olen ylenkatsettani osottanut: suokaa anteeksi, se oli erehdys, hevosten oli syy; minä teitä kaikin tavoin kunnioitan ja pyydän hevosteni puolesta teitä unhottamaan heidän sopimattoman käytöksensä!"
"Jos niin on asian laita", sanoi valtiokansleri kylmästi, "täytyy minun lähettää kammariherra ruhtinaan luo sekä antaa hänen sanoa, mitä olen velkapää sanomaan, muuta neuvoa ei ole. En tahdo vaivata teitä useammilla kysymyksillä tässä asiassa, vaan toivotan teidän majesteetillenne hyvää yötä."
Kristiina otti kirjan käteensä ja koetti turhaan unhottaa tätä harmillista asiaa. Olen kuningatar enkä saa käyttää halvimman alammaiseni oikeutta osottaakseni ylenkatsettani sille, jota ylenkatsottavana pidän! Olen kuningatar ja kuulen palveliani sanovan: te olette tehnyt tyhmyyden, teidän tulee nöyryyttää itseänne, teidän täytyy rangaista viatonta, taikka pyytää anteeksi siltä, jota ylenkatsotte! Ja kun kuningattarena sanon: sitä en tee, vastaa palvelia: no sitten teen sen teidän nimessänne. Ei… täysi valta taikka ei valtaa ollenkaan. Kun kerran saan valtionohjat käteeni, niin tahdon nähdä sitä uhkarohkeaa, joka uskaltaa sanoa minulle: sinä et tahdo, mutta minä tahdon ja teen sen myöskin.
Näitä hänen ajatuksiaan häiritsi Hagarin huudahdus lähimmäisestä huoneesta:
"Armollinen röökinä. Mikä Fidoa vaivaa?"
Kuningattaren suosikki, espanjalainen villakoira, Ludvig XIII antama, joka nyt oli myöskin Hagarin ystäväksi tullut, väänsi kuoleman tuskissa itseänsä lattialla. Ainoaa eläinlääkäriä, Antti Maununpoika Bieveriä, lähetettiin noutamaan, mutta hän ei saattanut mitään tehdä. Fido oli neljännestunnin kuluttua lopettanut hovipalveluksensa Ruotsissa ja vielä tuskin kuusivuotiaan elämänsä.
"Mitä se on?" kysyi kuningatar. "Fido seurasi minua ratsastusmatkallani ja oli mitä iloisimmalla tuulella."
Biever vastasi: