Onpa hyvä, etten ole mies.
Jos hovisuosio on onnena pidettävä, niin Hagarin tähti yhä nousi nousemistaan. Hän oli saanut huoneen kuningattaren omassa kerroksessa lähinnä kirjastoa; hän sai olla hallitsiansa parissa metsästys- ja ratsastusmatkoilla samoin kuin kirjojakin tutkimassa. Tuo ylpeä ruotsalainen aatelisto, jonka ylivoiman alle Kristiinan vielä vuoden täytyi taivuttaa kruunaamatonta päätänsä, oli masennettava tämän nimettömän, maantieltä otetun tytön kautta. Vielä ei kuningattarella ollut valtaa korottaa ketään aateliseen säätyyn. Entäpä sitten, saivatpa he nähdä, nuo ylpeät holhojat ja pöyhkeät ylihovimestarittaret, että hän saattoi luoda heidän vertaisiansa tyhjästä. Hän oli näyttävä heille, että nero ja tieto saattoi kilpailla heidän vaakunakilpiensä kanssa. Hagar, hänen kehittämänsä, Hagar, jonka tuli häntä kaikesta kiittää, tulisi olemaan samalla arvo-asteella kuin hekin. Samoin kuin tuo uusi hovineito oli muita etevämpi opissa, tulisi hän myöskin olemaan ulkonaisessa käytöksessä toisten vertainen. Hänelle piti opetettaman hovitapoja, tanssia, miekkailutaitoa, ratsastustaidetta, ranskalaista ja saksalaista keskustelutaitoa, — latinassa hän saattoi oppineimmatkin puhua pussiin. — Ja Kristiinan oppilas oli sekä tarkka oppimaan että kunnianhimoinen. Kohta ei mikään muu häntä erottanut noista ylhäisistä hovineidoista, jotka häntä olivat halveksineet, kuin hänen suurempi ymmärryksensä ja tuntematon sukuperänsä. Hän oli liian viisas vastataksensa suosikin tavallisella ylpeydellä heidän kopeaan pöyhkeyteensä, jotka tahtoivat työntää uuden tulokkaan takaisin piikakammariin. Hän ei tahtonut tunkea esiin, hän ymmärsi odottaa ja olla vaiti. Hän oli säilyttänyt sen harvinaisen lahjansa joka hänellä oli, nimittäin, taidon voittaa puoleensa niitä, joita hän tahtoi, eikä ne harvat olleetkaan, jotka hän voitti siinä kun seisoi toisten kateellisten ympäröimänä. Anna Fleming, lempeän linnanpäällikön lempeä tytär, kiintyi Hagariin, heillä kun oli yhteinen syntymämaa muistoineen. Herttua Karl Filipin luonnollinen tytär, Elisabeth Gyllenhjelm, kuningattaren serkku ja hovineito, jonka mielestä pfaltzilaisen suvun ruhtinattaret olivat hänen liiaksi jättäneet huomaamattomiin, liittyi nyt myöskin noitten kahden pariin, jotka halusta ottivat hänen suosionsa vastaan.
Mutta tästä kolmikosta puuttui yksi, joka oli kuningattaren läheisimpiä, se oli Ebba Sparre.
"Ebba", sanoi kuningatar eräänä aamuna, kun ratsastushuoneessa olivat koetelleet paria Caballeron kilpailiaa, kahta ukrainilaista puhdasveristä Donista tuotua hevosta, jotka kuningatar äsken ystävän lahjana oli saanut tsaarilta Moskovasta, "mitä pidät Hagarista? Eikö hän jo ratsasta kuten veli pahasensa?"
"Hän on syntynyt hevosen selässä, kuten veljensäkin", vastasi Ebba lyhyesti.
"Sano hevosen jalkojen alla, jos uskoa saattaa tuota suomalaista tarua. Häpeä, Ebba, mitenkä ystävä saattaa kadehtia lelua?"
"Ei suinkaan. Mitä varten toinen lelu toista kadehtisi?"
"Nyt olet inhottavalla tuulella, ma belle. Ratsastaisimmeko kertaasen radan ympäri? Olen aikonut nimittää noita tuimia ukrainilaisia Rurikiksi ja… niin, minkä nimen toiselle antaisin?"
"Urban Niemand."
"Sinä nyt olet se syöjätär! Mitä pahaa nuo kaksi Suomen varista sinulle ovat tehneet? Toisen heistä vei juutalainen; mutta minä sinulle lupaan, ettei rouva Beata Ukkosenpauhu toista ota. Tyydy siihen, Ebba, että olet kaunein sydänkäpy Ruotsin valtakunnassa…"