Linnan ankaraan järjestykseen kuului, että kaikki ovet lukittiin poismenneen jälkeen. Mutta Kristiina oli äsken saattanut valtiokanslerin etuhuoneeseen, keskustellut vilkkaasti hänen kanssaan, ja unohtanut auki oven, joka nyt oli puoleksi raollaan. Juho Holm oli tavallisuuden mukaan etuhuoneessa vartiana ja koetti kuunnella, mitä puhuttiin. Ennen kuin päivä loppuun oli kulunut, kulki yleinen huhu linnanpalvelus-väen joukossa, että venäläinen oli valloittanut koko Suomen sekä oli laivaston kanssa matkalla Tukholmaan. Illalla tuli tämä huhu Kristiinalle, jolla lapsuuden ajoista asti oli ollut tapa kuunnella kammaripiikojensa juorupuheita, kun he häntä palvelivat hänen pukiessaan tahi riisuessaan. Hän lähetti neitsyet pois ja kutsui luokseen Hagarin; siinä kun hän istui puoleksi riisuttuna makuukammarissaan.
"Fiken kertoo minulle, että venäläinen on valloittanut Suomen ja rientää 100,000:nen miehen kanssa Tukholmaan", virkkoi hän teeskennellyllä levollisuudella.
Hagar huomasi jotakin erityistä äänessä. Hän oli kuullut juorupuheet ja liioittelut.
"Sinäkö tuon olet kertonut?"
"En, armollinen röökinä."
"Sinä olet sen tehnyt. Muistatko, mitä kerran sinulle sanoin? Tähdet ovat unia, mutta salavehkeet todellisuuksia. Sanoin sinulle: ole aina minulle uskollinen, niin minä sinun koroin korkeammalle, kuin sinä koskaan olet voinut uneksiakaan. Jos tulet minulle uskottomaksi, niin minä sinun syöksen niin syvään, että se maantie, jonka loassa olet virunut, näyttää sinusta kuninkaan valtakunnalta myöhäisemmän kohtalosi rinnalla!"
Hagar oli vaiti. Hänen sisällinen kapinannostajansa nousi täyteen voimaansa, mutta ei löytänyt sanaa. Yölamppu laski kalpean loisteensa alkovin yli, jossa oli neitseellinen vuode tumman viheriäisine verhoineen, sekä hienosti veistetty yöpöytä soitinkelloineen, rukouskirjoineen, joka siinä oli vanhan tavan vuoksi, mutta aukaisematta, tuo vihasta punastuva syyttäjä ja puolustuksekseen puhumaton syytetty, jonka kalpeaksi käyneet posket näyttivät ilmaisevan, että hän tiesi rikoksen ilmi tulleen.
Vaasan-veri, joka oli tunnettu myrskyileväksi vihan tullessa, se nyt kuohahti hirveästi.
"Sinä kurja mateliainen suomalaisesta kaskimaasta", ärjäsi Kristiina, "sinä, joka olet sammakkoa pienempi ja tahdot kuitenkin olla kotkanpoikanen, sinä uskallat olla minua vastaan tottelematon, sinä! Enkö ole sinua suosta vetänyt sellaiseen asemaan, josta Ruotsin jalosukuisimmatkin neidet sinua kadehtivat? Etkö ollut köyhin, kurjin piikivi, jota ihmisjalka tallaa? Ja minä olen sinun hionut kultaisen kehyksen sisään. Etkö tiedä, että minä voin sinun jälleen heittää auttamattomampana, enemmän tallattuna kuin milloinkaan olet ollut, pimeyteen ja unhotukseen? Ja sinä uskallat minua pettää, sinä, sinä, joka saat minua kiittää kaikesta, joka minutta olisit mitätön! Miksikä olet vaiti?… Vastaa!"
"Minä häpeän…"