Kersti röökinän ja valtiokanslerin keskustelua tästä asiasta ei ole muistiin kirjoitettu. Todenmukaista on, että hän arassa ylpeydessään oitis oli kieltänyt syyttämästä palvelioitaan. Jäätyänsä yksin, aukaisi hän viheriäkantisen muistiinpanokirjansa, ja luki siitä, mitä oli kirjoittanut toukokuun 12 päivänä: "Tänään olin läsnä neuvostossa, enkä sanaakaan siellä puhunut. Kaikki he kuitenkin yksimielisesti tahtoivat sotaa Tanskanmaata vastaan. Tästä lähtein ei pidä yhteenkään sotaan ryhdyttämän minun tahdostani eikä minun myöntymykselläni, ellei kunnia ole vaarassa. Se, minkä luullaan valtakuntaa hyödyttävän, saattaa hyvinkin huonosti loppua. Minä tahdon olla niin voimakas, ett'ei kukaan uskalla minua hätyyttää, ja minun aikanani pitää valtakuntani nauttiman jatkuvaa, onnellista rauhaa."
Kristiina kävi miettiväiseksi, luki uudestaan muistiinpanonsa ja sanoi sitten Hagarille, joka viereisessä huoneessa teki luetteloa äsken saapuneista kirjoista. "Onko sinulla ystäviä Suomessa?"
"Ne lienevät harvat", vastasi Hagar, joka velvollisuuden mukaisesti astui sisälle. "Köyhä torpan väki on minulle rakkautta osottanut."
"Asuvatko he Karjalassa?"
"Ei, vaan Uudellamaalla."
"Se on heidän onneksensa. Venäläinen on mennyt 50,000 miehen joukolla
Nevajoen yli, hävittänyt Inkerinmaan ja piirittää Viipuria."
"Mikä onnettomuus! Voi, armollinen röökinä, pelastakaa Suomenmaa, joka aina on kruunulle osottanut uskollisuutta!"
"Minä puhun neuvostolle asiasta. Ovatko Cartesiuksen Meditationes noitten uusien kirjojen joukossa?"
"Ovat, armollinen röökinä."
"Hyvä. Älä laiminlyö työtäsi!"