"Olen, raamatun, muutamia postilloja ja vähän jumaluus-oppia."
"Uskotko Jumalaan Kaikkivaltiaaseen ja hänen ainoaan poikaansa
Jesukseen Kristukseen, meidän Vapahtajaamme?"
Hagar kalpeni. Tätä hän ei ollut itseltään kysynyt, ja mitäpä hän vastaisi? Hän oli liiaksi ylpeä valehtelemaan. Hetken ajateltua vastasi hän:
"Minä uskon iankaikkisiin voimiin, jotka ihmisten kohtaloita johtavat."
Kasvatti-äiti katseli häntä niin surullisella ja läpitunkevalla katseella, että Hagarin täytyi katsoa maahan päin. Hän oli varustettu vastustamaan jokaista uskonsääntöä, jokaista puhdas-oppista luterilaista tunnustusta, mitä kirkko vaati, mutta tuota surullista, rakastavaa katsetta hän ei voinut vastustaa.
"Oletko lukenut katkismusta ja käynyt rippikoulua?" kuului toinen kysymys.
"Olen lukenut katkismuksen ja käynyt rippikoulun Kurjen neitien kanssa, kun olin neljäntoista vuotias."
Maria rouva tarttui hänen käteensä, katsellen tuolla vastustamattomalla katseellaan ja lausuen:
"Noin nuori, noin lahjakas, ja kuitenkin jo metsästäjän nuolen kaatama! Tiedätköhän, että uskominen moneen jumalaan on pakanain usko? Mutta minä en tahdo kanssasi kiistellä; tahdon rukoilla puolestasi. Oletko koskaan tuntenut surua?"
"En mitään surua, mutta paljon nöyryytystä."