"Hän on kuningatar. Löytyy monta monituista muuta, jotka sukkia kutovat."
"Sanoppa vain! Mutta mitenkä se osaa valtakuntaa hoitaa, joka ei osaa hoitaa itseänsä? Sinä, joka et ole kuningatar, et taida pitkälle päästä muitten sukilla. Ota nyt vaaria siitä, mitä sinulle sanon ja pidä se rakkaassa muistossa, niinkuin se sinulle on rakkaudesta sanottu. Anna hovikiiltojen ja röökinän temppujen mennä! Minä toivon, että sinä uudelle nimellesi teet kunniaa siveällä, hurskaalla ja kodikkaalla mielellä. Oppiin en pane suurta arvoa, ellei se sovellu yhteen Jumalan sanan kanssa, joka on todellinen viisaus, mutta sinun pitää saaman aamut ja illat sekä pyhinä iltapäivinä olla vapaana, jotta saat lukea kirjojasi, miten parhaaksi näet, kun et vain nuku kynttilästäsi. Lopun viikkoa käyt kaikellaisissa toimissa, kuten minä ennen olen tehnyt nuorena ollessani ja teen enemmiten vieläkin. Leena ei sinua vastustele, jos vain hyvin häntä kohtelet ja osotat, että halusta tahdot oppia, mitä et vielä muuten osaa. Älä ole liiaksi veltto piikoja kohtaan; heitä kyllä tulee pitää silmällä. Aseta niin, että sinun ja lampuotien vaimojen väli on hyvä sekä anna heille siirappijuomaa, kun tulevat herraskartanoon tuomaan voita ja munia. Tulevalla viikolla on rukiinleikkuu: silloin väkeä kestitään juustolla, sahdilla ja pannukaakulla. Jos vieraita tulee Risebergaan, tiedät sinä kyllä hovitavat paremmin kuin minä, mutta sinun tulee katsoa, että kaikki vadit ovat hyvin pestyjä ja puhtaita lakanoita pannaan sänkyyn numeron mukaan ja kunkin henkilön säädyn mukaan, Leena käy vanhaksi ja hämäräsilmäiseksi, kohta hän ei enään erota reivaskangasta tavallisesta nelivartisesta. En uskalla enään antaa hänelle avainta hopeakaappiin; sen tulee sinun saada, lapseni, ja olutkellarin avaimen myöskin, sillä Wiik halusta puikahtaa sinne. Ja nyt on aika kullekkin kiivetä peittonsa alle. Tuleeko siellä sadetta meidän kuiville heinille? Hyvää yötä, tyttöseni, älä unhota iltarukoustasi! Tee minulle iloa, niin Jumala sinulle antaa sen kaksinkertaisesti takaisin!"
Hagar jäi yksin ja istui avoimen akkunansa ääressä, josta oli näkö-ala puistoon päin. Heinäkuun kuuvalo taisteli katoavan kesäpäivän viimeisen valonhohteen kanssa, järveä varjosti taivaanrannalta nouseva pilvi ja heikot syyssalamat välähtelivät. Oli tyyntä, hiljaista ja lämmintä. Lintujen laulu lehmusten latvoista oli kadonnut; ainoastaan tuo väsymätön leppälintu antoi vielä kuulla muutaman yksinäisen liverryksen kevään päiviltä. Se lienee ollut joku uneton uroslintu; naaras valvoi vartioiden poikastensa yölepoa.
Tuo yksinäinen liverrys säesti yksinäisiä ajatuksia. Hagar seisoi ulkopuolella omaa itseänsä ja puhui itsellensä:
"Mille rannalle olet sinä jälleen joutunut, harhaileva lastu? Yksin olit sinä Kaskaksen metsässä, yksin ensimmäisen rikkaan suojeliasi huoneessa, yksin Kristiinan loistavassa hovissa ja nyt taas yksin Edsbergan tasangolla luostariraunioitten lähellä. Paljon hyvyyttä, paljon rakkautta olet osaksesi saanut, missä ikänänsä maailmassa kulkenut olet, ja nöyryytyksesi ovat olleet haihtuvia varjoja vain, mutta yksinäiseksi tunsit itsesi kaikkialla, vieläpä silloinkin, kuin eräs nuorukainen sinun hyväksesi tahtoi voittaa kruunuja. Sinua ei kukaan käsittänyt, etkä sinä käsittänyt ketään. Kaikilla muilla oli ystävänsä, jolle saattoivat uskoa kaikki; sinulla ei ollut ketään. Miksikä olit erilainen kaikista muista, miksikä aina yhäti teljettynä sydänkammioosi? Vapautta ihailit, mutta huulesi olivat suljettuina. Oliko tämä sinun vai muitten ihmisten vika? Puuttuiko terästä, millä limsiöstä kipenöitä olisit iskenyt? Tahi olitko Kristiinan piikivi, joka kullan kiillossa loisti, ja katso, se oli kissan kultaa vain! Vieras olento sinä olit, samaten kuin sinun kadehdittu, ihailtu, toisinaan melkein vihattu kuningattaresikin: puoleksi sinussa virtaili ihmisten lämmintä verta, puoleksi kylmää tähtiloistoa. Rouva Sofia De la Gardie on nimittänyt olentosi vian pöyhkeydeksi, rouva Maria Ryning on sitä nimittänyt pakanain-uskoksi. Kuka on oikeassa? Tahi löytyykö kolmas tulisoihtu, joka valaisee kauas sielun tuntemattomaan pohjaan: — sinä et ymmärrä rakkautta!"
Kun Hagarin yksinäiset ajatukset olivat ennättäneet tähän palautuskujaan, muisti hän tähden valo-usvan ja nuo kummalliset sanat: minun olentoni on voima, eikä rakkaus… Mitä nuo sanat merkitsevät? Ja: katsele itseäsi kuvassasi!… Eikö Kersti röökinällä ole kaikkea, paitsi rakkautta? Eikö hän ole suurilahjainen ajatuksen voimassa, tahdon voimassa, toiminnassaan, ja onkohan Ruotsi milloinkaan ollut niin voimakas, kuin Kristiinan aikana? Mutta mitäpä muuta hän on kuin voimakas? Saattaako hän rakastaa mitään muuta maailmassa, kuin itseänsä? Kyllä, hän saattaa rakastaa paljo ja useita, hän saattaa kentiesi rakastaa heitä niinkuin itseänsä, mutta rakastaako hän itseänsä? Jos hän itseään rakastaa, täytyy hänen aina olla tyytyväinen itseensä, eikä rientää levottomuudesta levottomuuteen, kuten hän tekee, ja kirjoista ihmisiin sekä ihmisistä kirjoihin jälleen, uusiin tutkimuksiin, uusiin suunnitelmiin, uusiin huvituksiin, päästäksensä irti omasta itsestään. Etsi! sanoi tähti. Ja Kersti röökinä etsii alituisesti jotakin. Mitä hän etsii? Etsiikö hän vaihdettua prinssiä? Hullutusta! Mitä muuta hän saattaisi etsiä, kuin itseänsä, sisintä elämän perustustansa, ainoata, jota hän saattaa todellisesti rakastaa, ainoata, jossa hän kerran saattaa rakkaudella levätä? Mutta hän ei perustustansa löydä, enkä minäkään löydä omaani. Se ei merkitse juuri mitään, jos rakastaa muita kuten itseänsä, jollei ole löytänyt itsessään sitä ainoata, joka ansaitsee rakastamista ja jonka pohjalle rakentaa voi. Ennenkuin on löytänyt oman perustuksensa, täytyy asettaa muita itseään korkeammalle, täytyy rakastaa toista enemmän kuin itseänsä; täytyy voida kieltää itseänsä, uhrata itsensä, elää ja kuolla jonkun toisen puolesta taikka jonkun asian puolesta, sekä elää ja kuolla palkitsemattomana, kiitosta saamatta, tuntemattomana, unhotettuna. Sillä sehän ei voi olla oikeaa rakkautta, jos jotakin rakastaa palkan, kiitoksen tahi kunnian vuoksi… Mikä elämän-arvoitus! Mikä hirvittävä syvyys!
Hagar tunsi pöyristyksen jäsenissään, samanlaisen, kuin silloin, jolloin hän talvi-iltana seisoi tuikkaavan tähtitaivaan alla ja näki edessään äärettömän loiston, mutta tunsi vilua… Kesken sitä, jolloin hän Kristiinan loistavaa nerollisuutta enimmän ihaili, oli häntä viluttanut…
Hän etsi turhaan tähteänsä; hän tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin milloinkaan ennen, sillä nyt ei hänellä ollut edes itseään. Hän kulki ikään kuin ympyrässä, jossa ei ollut keskipistettä. Etsiä hänen täytyi, etsiä elämän perustustansa, etsiä, etsiä… Ja kun hän ponnisti itseänsä yhdistämään kaikki yhteen perus-ajatukseen, seisattui hän havaitessaan, että hänen vikansa oli se, ett'ei hän löytänyt itseänsä.
Hän heittäytyi pitkäkseen vuoteelle ja koetti nukkua, mutta turhaan. Hänen ajatuksensa olivat kuin keväällä haavan höytyset, jotka tuulen lennättäminä etsivät jotakin, minne istahtaisivat. Hän haparoitsi entisyyden varjokkaissa laaksoissa ja kiinnitti itsensä uuteen esineeseen; kaksoisveljeensä Bennuun, jonka nimi nyt oli Urban Niemand. Kävikö hänessä tähtien varoitus toteen? Saattoiko hän rakastaa? Ei, sitä hän ei osannut. Kaiken huolenpidon, hyvyyden, rakkauden, mikä häntä elämässä oli kohdannut, hän yhtä huolimattomasti otti vastaan ja yhtä helposti unhotti, kuin Kersti röökinä, kuin Hagar itsekkin. Hän oli uiskenteleva lastu, ja mitä muutapa he olivat, he molemmat? Voimaa hän oli saanut yhtä kuin he. Hän oli kukistamaton, yhtä kuin he: maa, tuli, vesi ja ilma eivät voineet hänelle mitään tehdä, ei mikään voinut sammuttaa hänen elonkipinäänsä, ennenkuin tähtien hetki oli tullut. Nuo molemmat naisturvatit eivät olleet samoja elämänvaaroja koetelleet, mutta heidän täytyi olla yhtä kukistamattomat kuin hänkin oli: ei mikään kuolettava kipu saanut Kristiinaa valtoihinsa, ei mikään myrkky tarttunut Hagariin. Mutta etsiä piti heidän kaikkien, etsiä, etsiä…
Unettomana ajatellessaan johtui Hagarin mieleen, että hän, ennen kuin Tukholmasta lähti, oli saanut kirjeen, ensimmäisen ja ainoan, jonka veljeltään oli saanut. Hän nousi etsimään kirjettä. Yö oli joutunut; heikko aamunkoite valaisi sen verran, että hän jälleen saattoi lukea tuota lapsellista kirjoitusta, jonka päällekirjoitus oli toisen käden tekemä, luultavasti juutalaisen. Kirjeen huonosti kokoon pantu saksalainen kieli, vino käsi-ala ja järjestyksen puute, olivat kaikki vielä koulupojan. Siinä ei löytynyt asuinpaikan nimeä eikä päivämäärää; otaksua saattoi, että kirje oli kuukausi sitten lähetetty kesäkuussa Regensburgista. Sen sisällys kuului näin: