"Hagarille. Iso-isä sanoo, että minun pitää kirjoittaman sinulle.
Olen oppinut rakkelin edessä kirjoittamaan. Hän on kovin ihana.
Olen saanut raution, nimi Jehu. Se on kolmevuotias, arapialainen,
meni heti, minä rankasin sitä, juoksee levyn sultaanin ohitse.
Täällä on lichtensteinin kyrassieerejä, jotka menevät gallasiin.
Torstenson on olmysissa. Tuumasin karata sinne, he saivat minun
kiinni, otin miekkani, panivat minun kolmeksi päivää päävahtiin.
Kuinka Caballer voi? Lebewol, vergis mei nit
Urban.
J. K. rake sanoo tule tänne Hagar."
Ei mitään muuta. Ei mitään hänen nykyisestä tilastaan, tahi miten hän oli näkönsä jälleen saanut, jota sopi toivoa, koska hän oli omakätisesti kirjoittanut. Kuka on rake? Onko hän Rachel tahi lohikäärme? [Lohikäärme ruotsiksi drake.] Hän ja rautio nähtävästi ovat häneen tehneet suurimman vaikutuksen. Hän kysyy Caballeroa, vaan ei sisartansa, jolle hän käskystä on kirjoittanut.
"Tyhmä poika!" huudahti Hagar harmistuneena. "Mutta", lisäsi hän huoaten: "hän on yksi meistä kolmesta."
Ajatukset lentelivät muuttolintujen siivillä kauas etelään tuntemattomille seuduille. Kun Hagar vihdoin silmänsä ummisti, leikitsi nousevan auringon purppurahohde lehmuksien latvoissa. Hänen viimeinen ajatuksensa, joka katosi uneen, oli jälleen kapinoitsian:
"Jos täällä Risebergassa tulen vangiksi, niin kirjoitan Texeiralle ja pakenen Regensburgiin. Minua ei kukaan saa sitoa. Minä tahdon löytää itseni."
23. Regensburg.
Tule pojakseni, niin sinä olet rakentava Jerusalemin portit!
Ruben Zevi oli joulu-aamuna kumureessä lähtenyt Tukholmasta Göteborgiin ja vienyt mukanaan sokean tyttärenpoikansa Urban Niemandin. Göteborgista kävi matka Pohjanmeren yli Lontooseen ja siellä viikon viivyttyään asioittensa takia, lähtivät Amsterdamiin. Tämä vanha mies näytti kokonaan unhottaneen kaikki vaivansa ja 70 vuottansa, hoitaessaan tuota sokeata, joka ei jäänyt kiittämättömäksi vanhusta kohtaan hänen huolenpidostaan. Heidän välillään syntyi tuttavallisuus, joka pojan puolesta olisi käynyt hyvin hartaaksi, jos hän olisi voinut unhottaa tuon pakollisesti antamansa lupauksen, ett'ei hän koskaan enään miekkaa käyttäisi. Joka aamu kysyi Urban: "Koska saan nähdä auringon?" Ja yhtä säännöllisesti vastasi Ruben Zevi: "Madridissa."