"Silloin saan ratsastaa Torstensonin luo", ajatteli nuori kapinoitsia.
Viivyttyänsä uusien asioitten takia vähän kauemmin Amsterdamissa, suuntasivat he matkansa Parisin kautta Madridiin. Jokaiselle muulle juutalaiselle olisi ollut hengenvaarallista joutua inkvisitsionin kammottuun piirikuntaan, mutta Ruben Zevi omisti avaimen, joka hänelle aukaisi kaikki portit. Filip IV tarvitsi hänen kultaansa vastustaaksensa Ranskaa, Alankomaita ja kapinallisia Katalonialaisia sekä äsken Espanian ikeen alta vapautettua Portugalia. Käytettyään kuninkaan suojeluskirjan, otettiin juutalainen vastaan hollantilaisena pankkiirina kaikilla mahdollisilla kunnian-osotuksilla ja hän palkitsi tämän kunnian lainalla 40 prosentin korosta sekä korvausta vastaan Almeiran kaivoksista, siinä tapauksessa, että portugalilaiset ottaisivat Perusta tulevan hopealaivaston.
Ruben Zevi tunsi kaikki nurkat ja pielet Madridissa, samaten kuin kaikissa Euroopan pääkaupungeissa. Eräänä päivänä palasi hän maurilaisten korttelista 90-vuotiaan arapialaisen kanssa, jonka nimi oli Damiri, ammatiltaan tämä oli muulin-ajaja ja yksi niistä monista, jotka huulillaan tunnustivat Kristuksen ja Neitsy Marian, mutta kuitenkin joka aamu ja ilta kääntyivät Mekkaan päin, rukoillaksensa Muhamedia. Tämä Damiri käänsi ja katseli Urbanin silmiä, pani yrteistä tehtyä voidetta niitten päälle sekä määräsi kolmea viikon paastoamisen, hiljaisuutta ja pimeän huoneen. Noitten kolmen viikon perästä otti Damiri siteen pois silmiltä ja määräsi jälleen Urbanin istumaan kolme viikkoa hämärässä, johon asteettain valoa lisättiin ja huudahti tämän määrätyn ajan kuluttua: "Allah akbar! Jumala on suuri!" Hän palkittiin runsaasti. Urban Niemand oli saanut takaisin silmiensä valon.
Madridista matkustettiin täydessä kapinassa olevaan Barcelonaan, sieltä kuohuksissa olevaan Neapeliin, joka pian oli kapinaan nouseva ja sieltä kaikkein kristillisimpään Romaan. Missäpä ei kultaa tarvittu? Ruben Zevi löysi ystäviä ja suojelioita kaikkialla. Hänen ammattinsa kunnia oli lainata kuninkaille, jotta voisivat masentaa kapinallisia alammaisia, sekä kapinallisille, jotta voisivat taistella kuninkaita vastaan. Jos tappio tuotti vahinkoa, täytyi voiton kahdenkertaisesti palkita tappion. Hän oli yhtä tuttu kardinaalien vierashuoneessa, kuin sulttaanin moskeassa. Väitettiinpä, että paavi Urban VIII oli tarjonnut hänelle arvonimen: Jerusalemin protektori, jos hän tahtoisi tulla katolilaiseksi. Siihen oli Ruben Zevi omituisella hiljaisella tavalla hymyillen vastannut profeetan sanoilla, Es. 62: 6: "Oi, Jerusalem, minä asetan vartiat sinun muuris päälle, jotka eivät ikänä päivällä eikä yöllä vaikene." Hän sai osan paavi Pietarin rahasta, samoin kuin hän sai osan siitä verosta, joka sulttaanille tuli pyhästä maasta, ja kun uskonheimolaiset syyttivät häntä siitä, ettei hän ollut tarpeeksi arkaluontoinen, vastasi hän: "Meidän tulee imeä pakanain maitoa."
Neapelin ja Roman välillä tapahtui eräs seikka, joka oli niin tavallista laatua, että siihen tuskin huomiota kiinnitettiin. Ruben Zevin vaunuja sekä hänen seuralaisiansa, joita oli 12 ratsumiestä, hätyytettiin eräässä vuorensolassa. 30 ryöväriä hyökkäsi heitä vastaan, mutta ne joutuivat ankaran taistelun perästä tappiolle ja monta heistä kaatui paikalle. Urban sai vielä kerran leikkiä sotaa. Hänen lupauksensa ei tarkoittanut tällaista miekan käyttämistä; hän oli puolustanut itseänsä, ja sitähän ei sopinut kieltää. Tuo jo puoleksi unohtunut miekankahva näytti ikään kuin suutelevan hänen oikeaa kättänsä ja sanovan hänelle: sotamarsalkka odottaa sinua!… Matka kulki pohjoiseen päin; joka päivä tultiin lähemmäksi ruotsalaista sotajoukkoa ja sotaa.
Vielä tuli heidän käydä Genuassa, Milanossa, Venedigissä, Wienissä, ja kaikissa näissä paikoissa oli Zevillä asioita toimitettavana, ennenkuin he vihdoin toukokuun lopulla saapuivat Regensburgiin. Jo ensi yönä, kun kaikki muut lepäsivät matkan vaivojen perästä, hiipi nuori kersantti talliin, löysi sieltä käyttämättömän, virkun hevosen ja laukkasi sillä tiehensä, etsiäksensä Torstensonin leiripaikkaa. Hän pettyi. Ruben Zevi tunsi tyttärensä pojan ja oli ennestään asettanut kuusi parahinta ratsastajaansa Assar Kaban johtoon sille tielle, jota Urbanin täytyi pohjoiseen päin kulkea. Siellä tuli yön pimeydessä kilparatsastus, joka loppui siihen, että karkaaja vartioittuna ja tukevasti sidottuna satulaan, palautettiin takaisin suuttuneen iso-isänsä luo.
"Poikani Absalom", sanoi juutalainen hänelle Davidin vihalla ja Davidin surulla, "jos noin vähäpätöisinä pidät lupauksesi sekä minun harmaat hapseni, niin muista, että minä se olen, joka tallennan Damirin parannus-aineen, sekä että sitä tulee käyttää joka kuudes kuukausi uudestaan, jos tahdot saada pitää näkösi. Jos vielä kerran karkaat, olet auttamattomasti kuukauden perästä sokea. Tule sitte jälleen kurjaksi kerjäläiseksi, anna taluttaa itseäsi Madridiin, jos tapaat jonkun, joka sinua taluttaa, mutta tiedä, että Damiri on 90 vuotias. Kuinka kauan luulet löytäväsi hänet elävitten joukosta?"
"Olen sotamarsalkan palveluksessa; tahdon ennen olla sokeana, kuin karata palveluksestani", vastasi nuori kersantti ynseästi.
"Olen sitä jo ajatellut Tukholmassa", vastasi juutalainen, samalla kun hän otti esiin yhden niistä monista kirjeistä, jotka olivat häntä odottamassa hänen kotiin tullessaan. "Kas tässä erokirjasi sotapalveluksesta, sotamarsalkka on sen omakätisesti allekirjoittanut, sillä perusteella, että lääkärintodistus on ilmoittanut sinun olevan auttamattomasti sokean. Ole tyytyväinen, poikani; tämä on kunniakas erokirja."
"Mutta minä en ole sokea, minä näen viholliset, minä ratsastan kuten ennenkin, minä saatan palvella kuten ennenkin!" huudahti eron saanut sotilas nyyhkyttäen niin, että pikemmin olisi luullut häntä tytöksi, kuin Torstensonin oppilaaksi.