"Olen sanonut sinulle", vastasi juutalainen ankarasti, "että sinä ilman Damirin parannus-ainetta jälleen tulet sokeaksi. Ja jotta et noin pian sitä unhottaisi, pitää sinua rangaistaman kolmen päivän pimeällä arestilla."
Nämät kolme päivää juutalaislinnan sisimmäisessä huoneessa suljettujen akkunaluukkujen takana tuntuivat Urban Niemandista niin pitkiltä, kuin koko kolme vuotta. Tämä ei ollut Kirkniemen koirankoppi; täällä oli vankeus, jota hän kammoksui ja yksinäisyys, jota hän pelkäsi. Hän ei seurustellut, kuten Hagar sisarensa, ajatusten suuressa, puheliaassa seurassa: hänellä oli siellä aivan vähän tuttavia. Ketä hän hakisi? Pitkiä aikoja oli kulunut siitä, kuin hän oli kirjan aukaissut, eikä hän koskaan ollut kynää kädessään pitänyt. Hänen tietonsa mahtui tallin seinien sisäpuolelle, satulaan, jossa hän reippaasti ratsasti, ohjiin, joita hän niin mainiosti hoiti ja noihin sotatemppuihin, joissa hän, vaikka vielä aivan nuori, jo oli mestari. Mistään muusta ei hänellä koskaan ollut huolta: hänen sielunsa oli, paitsi näillä aloilla, joissa hän vapaasti liikkui, kirjoittamaton kirja, haka, jossa metsäkukat itsestään kasvoivat hoitamatta, huoletta pensaston ja ruohojen seassa. Mitä hänellä oli tehtävää yksin oman itsensä seurassa? Pitkäksyä, ikävöidä, uneksia, riehua ja itkeä. Ainoa lohdutuksensa oli paeta jälleen, kun ensi tilaisuus ilmaantuisi.
Neljännen päivän aamulla avattiin tuon pimeän huoneen ovi, jolloin Urban makasi puoleksi hereillä ja vaatetettuna siten, kuin hänen oli tapansa ollut, valvoessaan yöllä nuotion ääressä leirissä. Ääni, joka ei ollut tavallisen palvelian, sanoi hänelle:
"Nouse, sinä olet vapaa!"
Yhdellä hyppäyksellä oli vanki jaloillaan ja aikoi oitis lähteä ulos vankeudestaan.
"Anna minun sanoa sinulle jotakin!" pyysi tuo lempeä, tuttu, mutta ei pitkiin aikoihin kuultu ääni. "Tunnetko minun?"
"Mitenkä minä kissan pimeässä tuntisin?" vastasi poika äkeästi.
"Laske minut ulos!"
"Minun mielestäni ansaitsisin parempaa kiitosta. Kuka olen? Arvaa!"
Taaskin tahtoi poika työntäytyä ulos, mutta tuo tuntematon seisoi hänen tiellään.
"Et pääse ennen, kuin sinulle olen jotakin sanonut", virkkoi ääni.