Painiminen alkoi, mutta se loppui pian hämmästykseen, kun Urban tarttui kiinni pehmeään naisen käteen.
"Oletko sinä Rachel?" kysyi hän.
Samassa aukaistiin akkunanluukut, ja päivänvalo virtaili huoneeseen niin kirkkaana, että se silmiä häikäisi pitkällisen pimeyden perästä. Ensimmäinen, minkä Urban saattoi erottaa, oli Rachel, joka seisoi hänen edessään ujossa, neitseellisessä kauneudessaan, toista vertaa kauniimpana, kuin mitä Urban muisti hänen olleen vuosi takaperin. Tuo outo päivänvalo loi hänen ympärilleen auringonloistetta. Hän ei enään ollut se Rachel, jonka kanssa Urban oli kinannut siihen aikaan, kuin hän isoisäänsä oli tänne seurannut Böhmin metsissä. Hän ei ymmärtänyt, että tyttö oli kasvanut 14 vuotiaasta viidentoista vuotiaaksi.
"Tahdotko nyt kuulla, mitä minulla on sinulle sanottavaa?" kysyi tyttö puoleksi pilalla, puoleksi ujoillaan. Urban suostui, hänellä ei enään ollut mitään kiirettä.
"Tahdon sanoa sinulle", jatkoi hän, "että sinä olet suurin narri, mikä maassa kulkee. Mitä varten sinä suututat parahinta ihmistä, sinun iso-isääsi, joka on minun isäni setä sekä sinun ja meidän kaikkien hyväntekiä? Mene oitis hänen luoksensa; pyydä häneltä anteeksi, ja lupaa, ett'et koskaan tee häntä vastaan! Tiedätkö, mitä on olla hänen poikanaan? Hän on enemmän kuin kuningas, enemmän kuin keisari; hän on koko maailman hallitsia; ei yksikään gojimin ruhtinaista ole niin mahtava kuin hän. Ja sinä tulet yhtä rikkaaksi ja mahtavaksi kuin hän, jos alistut hänen tahtonsa mukaan. Mitä sinä juokset kurjien sotiesi ja köyhien sotilaittesi perässä? Etkö ymmärrä, että kun sinä tulet siksi, kuin iso-isä nyt on, saatat itse varustaa voimallisimmat sotajoukot, eikä silloin kukaan uskalla sinua vastustaa? Miksikä et saata totella ja odottaa? Miksikä et tahdo tunnustaa meidän uskoamme ja olla yksi meistä? Etkö tiedä, että me olemme valittu kansa ja kaiken maailman valtakunnat tulevat olemaan meille alammaiset?"
Kyllä huomasi, että Rachel vuoden kuluessa oli jotakin oppinut synagoogassa. Jos hän oli lähetys-saarnaajana lähetetty, niin Ruben Zevi ei olisi saattanut löytää ketään kaunopuheliaampaa. Uskonvaihtaja oli jo puolittain kääntynyt, kun lähetys-saarnaaja suuntasi puheensa toisaalle, ja tämäpä sai hänen käännyttämistoimensa täydelleen menestymään.
"Minä tahtoisin jotakin sinulta pyytää, jotakin itseäni varten. Isäni Joas on joutunut iso-isäni epäsuosioon ja on ajettu pois linnasta. Se oli sinun tähtesi, Urban, sen tähden, että hän sinua auttoi pakenemaan ensi kerralla, muistathan? Rukoile isäni puolesta, sitte kuin itse olet anteeksi saanut; pyydä, että hän saisi takaisin tulla, ja minä tahdon olla sinulle kiitollinen… et saata uskoa, kuinka kiitollinen tahdon olla!"
Hän oli monelle kalliollekkin vastustamaton. Mitenkäpä pehmeä vaha olisi häntä vastustaa voinut? Urban Niemand tunsi aivan uuden tunteen liikkuvan nuoressa pojan sydämmessään ja lupasi kaikkea, mitä Rachel pyysi, meni iso-isänsä luo, pyysi anteeksi ja vakuutti pyhästi, ettei hän koskaan enään tekisi itseään syylliseksi tottelemattomuuteen. Anteeksi annettiin ehdollisesti; Ruben Zevi oli tottunut ehtoja määräämään.
"Osota, että aikomuksesi on vilpitön; palvele minua uskollisesti vuosi, niissä asioissa, joita sinulle uskon, niin minä sinulle anteeksi annan. Siihen asti pitää sinun olla minun palveliani, mutta sen jälkeen minun poikani. Sinun ei sitten enään tarvitse olla Ben-Oni, tuskan poika, sinun pitää olla Benjamin, onnen poika, sillä suurin iloni ja suurin suruni on sinun synnyttänyt. Käytä siis onnennimeäsi niin, ett'ei minulla koskaan ole syytä ottaa sitä takaisin!… Sinä et osaa kirjoittaa?"
Urbanin täytyi todenmukaisesti kertoa, että hän tuskin osasi lukea. Se vähä, mitä hän lapsuudessaan oli oppinut, oli aikoja sitten unohtunut.