"Sinun pitää tästä päivästä alkaen joka päivä lukeman ja kirjoittaman Rachelin johdolla. Tee sitä reippaasti; minä tarvitsen sinua konttoorissani."
Kauppiaan konttoori oli inhoittavin, mitä Urban saattoi ajatella tulevaisuuttaan kuvitellessansa, mutta hän lupasi totella ja uskalsi sitten rukoilla Joaksen puolesta.
"Mitä?" ärjäsi vanhus, uudestaan suuttuneena. "Oletko sinä yhdessä liitossa Rachelin kanssa päättänyt pyytää armoa tuolle petturille?… Joas! Ja sinä pyydät armoa Joakselle! Etkö tiedä, että hän on sinun verivihollisesi? Tarpeellista on, että saat tietää, kenenkä kanssa sinä täällä joudut tekemiseen. Minä olen ajanut ulos Joaksen vaimoinensa ja lapsinensa, paitsi Rachelia, joka on viaton ja minulle uskollinen, kuten oma lapsi. Hänen isänsä on seitsemänkymmentä kertaa minua pettänyt ja seitsemänkymmentä kertaa saanut anteeksi, mutta kun hän vuosi takaperin antoi sinulle hevosen, aukenivat minun silmäni. Huomaa, että paitsi veljeäni Mordechaita, joka on Smyrnassa, ja hänen lapsiansa, ovat Joas ja hänen sisarensa Thamar, vanhimman veljeni lapset, näihin asti, omien lasteni kuoleman jälkeen, olleet lähimmät sukulaiseni. Thamar on maankuleksia, mutta Joas on edeltäkäsin laskenut, mitä hän minun kuoltuani tulisi perimään, vaikka minä en ole ajatellut, että hän omaisuuteni saisi, vaan olen tuuminut antaa suurimman osan Rachelille. Odottamatta nousee yöstä ja kuolemasta ilmoille kaksi tyttärenlasta, jotka ovat minulle läheisemmät kuin Mordechai, Joas ja Thamar. Ymmärrätkö siis, mitenkä niitten täytyy olla sinun ja sisaresi verivihollisia? Ole varuillasi, mielipuoli! Joas on kerran auttanut sinua karkaamaan toivossa, että minä oikeutetussa vihassani tekisin sinun perinnöttömäksi. Toisella kertaa hän vainoo sinun ja sisaresi henkeä. Täällä olet turvassa, mutta linnanporttien ja Regensburgin muurien ulkopuolella sekä keskellä ruotsalaista sotajoukkoa, jonka luo sinä niin tyhmästi halajat, Joas sinun löytää ja tietää, miten hän sinulle kuoleman iskun antaa. Vielä hänen käsivartensa on liiaksi lyhyt ennättämään Hagaria, ellei hän Thamarin kautta häntä tapaa, mutta ei yksikään susi Böhmin metsien rotkoissa niin hartaasti saalistansa vainoo, kuin Joas teitä molempia. Joas on viekas ja Mordechailla on mahtavia liittolaisia: he tietävät, mitä voivat, jos tulevat minun perillisikseni. Sitä varten ajavat he asiaansa kultavuorilla, kun minun käteni kerran on puuttuneena ja vanhat silmäni suljettuina. Kas siinä syy, miksi minun on monen todistuksen avulla täytynyt turvata sinun ja sisaresi perintöoikeutta. Sitä sinä et vielä käsitä, sillä sinun halusi on leikkikaluissa, joissa on hevosia ja miekankalsketta, mutta kerran sinä minua olet kiittävä, kun mieheksi tulet. Ja mieheksi tahdon sinun tehdä, poika; tahdon tehdä sinut äitisi pojaksi, eikä isäsi. Ei sanaakaan enään Joaksesta!"
"Kuka oli isäni?" kysyi nuorukainen, paremmin siitä syystä, että muisti kuningattaren kysymyksen, kuin siksi, että itse olisi pitänyt tätä tietoa tärkeänä. Ruben Zevin katse synkistyi.
"Kysy, mikä se yö oli, joka varasti valoisan päivän sen ihanimmassa aamuhetkessä, mutta älä koskaan kysy isäsi nimeä! Se tuottaa onnettomuutta jokaisille huulille, jotka sitä lausuvat."
Urban oppi Rachelin johdolla lukemaan ja kirjoittamaan. Metsistynyt haka viljeltiin odottamattoman joutuisasti. Ymmärrystä ei ollut puuttunut, vaan halua, ahkeruutta, kestävyyttä ja kärsivällisyyttä. Hänellä ei ollut sisarensa selvää, läpitunkevaa käsitysvoimaa, mutta kekseliäisyydessä oli hän usein sisartaan vikkelämpikin. Nyt oli hän saanut halua, tiesi mistä. Tavuut hyppivät hänen päähänsä ja piirsivät suuria, kankeita viivoja paperille hänen eteensä. Tuo viidentoista-vuotinen opettajatar, joka opetti kohta seitsemäntoista vuotta täyttävää oppilasta, koetti kaikin voimin ylläpitää tarpeellista kunnioitusta. Toisinaan se hänelle onnistui, mutta toisinaan ei. Moni tunti aljettiin ankarasti tutkimalla tuntemattomia kuvakirjaimia ja lopetettiin heleään nauruun ja kilpajuoksuun huoneen ympäri. Ruben Zevi havaitsi kerran oppilaan ulos kiipeämässä toiseen kerrokseen akkunaluukun päällä ja opettajattaren käsiruisku kädessä vettä suihkaten häntä takaa ajamassa. Vanha juutalainen hymyili ja palasi huomaamattomana pois. Hänellä oli syynsä eikä hän tullutkaan petetyksi. Kuukautta vähemmässä ajassa oli Urban saanut valtaansa sekä kirjat että kirjoituksen. Hänen arvolauseensa lukukinkereillä ehkä ei olisi ollut parahinta laatua, mutta hän tuli kuitenkin toimeen, kuten hän aina oli tullut, kun hänen piti ajaa karauttaa vallihaudan, tahi orapihlaja-pensaston yli. Ruben Zevi unohti, että tyttärenpojan vielä olisi pitänyt tyytyä palvelian asemaan, ja antoi hänelle palkkioksi sen arapialaisen juoksian, josta kirjeessä mainittiin ja joka oli parempi kuin Levyn sulttaani, paras juoksia juutalaiskorttelissa. Urbanin luonnolle ja hänen karkaamishalullensa olisi tämä lahja ollut suurena kiusauksena, jos ei tuo valpas Assar Kaba olisi saanut käskyä seurata hänen mukanansa ratsastusretkillä.
Kuukausi sen jälkeen, kuin lukutunnit olivat alkaneet, ruvettiin Urban Niemandia käyttämään helpoimmissa toimissa Ruben Zevin konttoorissa. Kahden kuukauden kuluttua hän saattoi ottaa osaa kirjevaihtoon ja toimittaa vähempiä lähetyksiä. Kolmen kuukauden perästä kulki hän vaatetettuna kuten juutalaiset ja vietti sabbattia synagoogissa. Hän kulki kuten unissaan, täydellisesti vangittuna Rachelin kahleisiin.
Silloin ratsasti eräänä päivänä muutamia vankeja Torstensonin joukosta Mähristä Regensburgiin. Niitä oli kuusitoista repaleista, likaista, haavoista ja vaivoista surkastunutta sotamiestä, joita keisarilliset kyrasierit vartioitsivat. Urban palasi juutalaispuvussa eräältä toimitusmatkalta, kirjelaukku kainalossaan, kun tuo joukko tuli häntä vastaan, ja hän kuuli erään vangeista sanovan kumppanilleen ruotsinkielin: "täällä kullattu juutalainen asuu."
"Onpa vahinko", vastasi kumppani, "ett'ei meitä nyt ole 2,000, joilla olisi vapaat ohjat käsissä; täällä olisi jotakin ansaittavana."
Tuo kaikui kuin ruotsalainen rummun päristys rauhallisen kirjeenkantajan korvissa. Hän heräsi mielestään kuten lumouksesta, läheni vankeja ja kysyi, myöskin ruotsiksi, mistä he olivat. Vangit saivat suuret silmät. He hämmästyivät, kun kuulivat juutalaisen puhuvan heidän kieltään ja sanoivat olevansa smålantilaisia ja uusmaalaisia ratsumiehiä, jotka ollessaan ruoan etsinnässä olivat joutuneet väijymispaikkaan ja heidän oli täytynyt antautua vangiksi ylivallan takia.