Oli Pyhän Bartholomeuksen päivä ja paljon väkeä liikkeellä. Urban seurasi väkijoukon muassa tuota hitaasti marssivaa jonoa, kysyen uutisia sotakentältä.
"Se on joku vakooja", kuiskasi eräs ratsumies kumppaneilleen, tällä kertaa suomenkielin; "valehdelkaamme!" sen jälkeen vastasivat, että Torstenson oli valloittanut Wienin, että hän oli lähettänyt keisarin hiirenhäkissä Tukholmaan sekä että hänen joukkonsa nyt oli marssimassa Romaan asettaaksensa Kristiina kuningatarta paavin istuimelle.
"Sinä valehtelet kuten mies, n:o 18, Spjut! Saksan Pukki!" huudahti entinen kersantti, joka tunsi miehen omasta osastostaan ja iloissaan sanoa sutkahutti ratsaskunnassa käytetyn haukuntasanan. "Tahdotko tulla vapaaksi, kumppani? Minä seuraan teitä ja pakenen teidän kanssanne."
Vangit eivät saaneet aikaa ihmettelemiseen eikä ehdotuksen miettimiseen, sillä väkijoukko tunki päälle ja tuuppasi nuoren juutalaispojan tieltä pois. Tavallinen herjaussana (väärä-oppinen) alkoi aina äänekkäämmin kuulua, pian lensi ensimmäinen kivi vankien pelastettuja päitä kohden ja sitä seurasi useampia, melu nousi, kyrasierit asettuivat taajaan kuljetettaviensa ympäri ja tunkivat joukot takaisin.
Urban näki katupojan nostavan raskaan kiven, jolla aikoi tehdä kuolettavan iskun. Tässä oli mahdotonta pysyä välinpitämättömänä katseliana. Hänpä rupesi kampittaan sopivaan aikaan ja poika kaatui päistikkaa vasten naamaansa maahan. Siitä hän nyt rupesi koperoitsemaan ylös ja huusi: juutalaisia! juutalaisia! Huuto sai kaiun; väkijoukko jakaantui, toinen osa ajoi vankeja takaa ja toinen juutalaisia.
Urban pakeni, yksi sataa vastaan, kaasi kumoon täällä yhden, tuolla toisen, konttasi nostettujen käsivarsien alitse, hiipi kompastelevien jalkojen välistä eteen päin ja oli pian ennättänyt juutalaiskorttelin sisäänkäytävälle. Melske oli kuulunut linnaan ja siellä tehtiin varustuksia puolustamista varten. Nämät vainotut juutalaiset olivat aivan tottuneet näkemään, että raivostunut kansa hyökkäsi kerran tahi useammasti vuodessa heidän erikois-asuntojansa kohti. Heidän elämänsä vaihteli alituisesti ulkonaisen sorron, häväistyksen, nöyryyden, sisällisen masentamattoman ynseyden, sekä sen järkähtämättömän varmuuden välillä, että kerran voittaisivat maailman. Tällä kertaa kansan aallot tyyntyivät, ennen kuin ehtivät linnan muureille asti.
"Täällä ovat kirjeet", sanoi Urban, kertoen melskeestä, mutta ollen puhumatta siitä, että oli tavannut maanmiehiänsä. Tämä alennuksen ja ylpeyden välinen elämä näytti hänestä auttamattoman kurjalta, verrattuna vapaitten miesten ritarilliseen taisteluun avoimella sotakentällä.
Kun hän kertoi päällekarkauksesta, varoitti häntä vanha iso-isä. "Ymmärrätkö nyt, että sinun tulee olla varuillasi, sekä ett'ei henkesi ole turvassa missään muualla kuin täällä, niin kauan kuin Joas elää? Mutta hän ei kauankaan saa olla palkattomana, eikä myöskään hänen sisarensa Thamar. Minun Tukholmassa oleva asiamieheni kirjoittaa minulle, että Thamar siellä on esiintynyt ruhtinatar Radzivilina sekä että hänellä on ollut salaisia juonia saadaksensa Hagarin hengiltä. Kyykäärmeitten yli käy teidän tienne: kulkekaatte Herran suojeluksen alla, niin ei mikään paha teihin koske. Olen myöskin saanut kirjat, jotka teidän syntyperänne todistavat, Hagarin suojelialta, presidentti Kurjelta. Siinä tulee esiin kummallinen selitys äitisi viimeisistä kohtaloista. Hänen kammarineitsyellänsä, joka hänen petti, oli tönkkäsormi oikeassa kädessään… Thamarilla on vielä tänäkinpäivänä tönkkäsormi oikeassa kädessään…"
"Mestari", virkkoi Urban äkkiä, "laskekaa minut irti; antakaa minun
mennä kostamaan äitiäni ja suojelemaan sisartani! Minä tahdon löytää
Thamarin, vaikka minun sitte täytyisikin mennä maailman ääriin.
Antakaa minulle Thamarin veri!"
Ruben Zevi katsoi häntä tutkistellen.