"Rakas sisareni saattaa olla siitä niin varma, kuin että nupusta puhkeaa kukka. Minä odotan aikaamme, jolloin meitä armollisesti tahi epä-armollisesti kiitetään palveluksestamme ja saamme mennä."
"Mitä teidän lemmellisyytenne sanoo! Nuori mies! Mutta jos sen nuoren miehen nimi on herra Kaarle Kustaa?"
"Niin, jos hänen nimensä on Kaarle Kustaa?"
"Niin rohkenen kehottaa, että kuulutettaisiin ja pidettäisiin häitä tulevana jouluna, rehellisen ruotsalaisen tavan mukaan. Siinä missä ei kukaan mäessä saata pyörää vastustaa, lykätään sitä ennemmin menemään, kuin asetutaan yli ajettavaksi."
Valtiokansleri kohotti olkapäitään.
"Rakas sisareni on ihmeteltävä perheen emäntä ja hoitaa kuninkaanlinnaa niin, ettei yksikään pellin-nuora ole liika lyhyt eikä liika pitkä. Mutta mitä tulee naiskysymyksiin, niin puhukaamme kammaripiikojen pestistä. Rahatoimikammarissa sanotaan, että röökinä tuhlaa taalareita kuten pähkinöitä. Paras pitää siellä huoneentarkastusta niin kauan, kuin rakas sisareni jotakin saa sanoa, eikä rakkaan sisareni sitten muusta tarvitse huolta pitää!"
Täten jätettiin kysymys tällä kertaa. Mutta Beata rouvan huomiot eivät olleet tyhjiä loruja. Kaikki Kristiinan läheisessä piirissä olevat henkilöt huomasivat, että hän joka päivä kasvoi, ei ainoastaan kruunun ylhäisyyttä varten, vaan kuninkaallisessa mielenlaadussaan. Aina pfalzkreivitär Katariinan kuolemasta asti oli hän ollut viisas, mutta vaikea hoitaa ja oikullinen lapsi. Hän oli kolmannestatoista vuodestaan ollut vaihtelevainen, ärtyisä, enemmän arvaamaton olennossaan, kuin kukaan muu hänen ikäisistään. Tämä aika oli ollut kuin päiväntasauksen aika, jolloin tuulenpuuskat ja vihurit käyvät, mutta se aika oli nyt ohitse, tuulet olivat nähtävästi tyyntyneet. Kristiinan koko olentoon ilmestyi ihmetyttävä levollisuus. Hän kävi lempeämmäksi, maltillisemmaksi ja kaikin tavoin rakastettavammaksi. Hänen ei aina onnistunut hillitä kiivasta luontoaan, joka näihin asti oli esteettömästi kuohunut, mutta hän koetti sitä hillitä. Hän tuli kohteliaammaksi ja tuttavallisemmaksi; otti enemmän osaa muitten iloon ja suruun; hän osotti asemansa ja velvollisuutensa käsittämisessä sellaista vakavuutta, jota ei ennen hänessä luultu olevan. Hänen huvituksensa pysyivät paremmin kohtuuden rajoissa ja opintonsa säännöllisempinä ja paremmin koossa. Hän saattoi tarkkaavaisuudella kuunnella neuvoston keskusteluja ja, kun hänen ajatustaan tahdottiin kuulla, ilmilausua tuumansa niin viisaasti, että valtiomiehet olivat ihmeissään.
Kuningatar vietti osan kesää Gripsholmassa. Ebba Sparre oli matkustanut tervehtimään kivulloista isäänsä; ruhtinatar Maria Eufrosyne oli asettunut hänen paikalleen lähimmäksi ystäväksi. Eleonora Katariina, kohta tämän jälkeen Hessenin maakreivitär, ei uskaltanut näyttäytyä, vaan uneksi entisiä, 90 vuotta sitten menneitä Cecilia Waasan aikoja.
Historiallisella Ruotsilla on uhkeampia linnoja ja jyrkempiä muureja, mutta ei yhtäkään lempeämpää, viheriäisempää, kauniimpaa kuningasmuistoa, kuin Mälarin nykyinen tyven Gripsholma. Tässä linnassa, jonka Bo Jonsson alkujaan oli perustanut ja Kustaa Waasa uudestaan rakennuttanut, oli vielä Kristiinan aikana, vanhoine nostosiltoineen, keski-ajan linnan synkkää vakavuutta. Punaisen tiilikaton ylitse suippiopäätyineen, ullakkohuoneineen ja korkeine savutorvineen kohoutui neljä tornia: kuningas Eerikin torni (Kirkontorni), herttua Juhanan (Kotkantorni), herttua Maunun (Waasatorni), Kustaa Olavinpojan (Vankitorni). Tässä olevasta kolmesta huonekerroksesta oli ainoastaan keskimmäinen sisustettu kuninkaallisia vieraita varten. Noissa renaissanssimuotoon ruskealla ja punaisella koristetuissa huoneissa olivat seinät kultakankaalla verhotut sekä nuo syvät koverot silkillä, johon oli kirjailtu akkunamalleja. Rannalla sijaitsi herraskyökki ja Kustaa Waasan vähäinen keihästelykenttä. Pitkä, kapea puisto, jossa oli kourilammikkoja, ulottui sisään päin "suomalaistupaan" ja kyökkitarhaan asti. Eläintarha, kyyhkyslakka, ilveskissahuone, koirankoppi ja paja, puolalaispajaksi nimitetty, kuuluivat kaikki linnan läheisimpään ympäristöön.
Eräänä kesä-iltana illallisen jälkeen, istuivat kuningatar ja hänen orpanansa puistossa. Raittiin järvi-ilman iltatuulahdus leikitsi Kristiinan vaaleassa hiuskiherässä. Viehättävän vedenpinnan kimaltelu näkyi lehtien välistä, laskevan auringon valossa. Mälari keikaili nuoren kuningattarensa edessä, mutta tuo kiittämätön, joka noin suurta ihanuutta hallitsi, ei sitä nähnyt; hänen katseensa oli luotuna rypistettyyn paperiliuskaan; hänen ajatuksensa olivat lentäneet Itämeren eteläpuolelle.