Kristiina oli saanut orpanaltaan visusti suljetun kirjeen; nuoli ja kyyhkysensulka oli sinettiin yhdistetty, varustaen kirjettä lentimillä. Yksinäisyydessä oli Kristiina kirjeensä lukenut varjossa olevalla lepolavitsalla erään tammen juurella, ja ruhtinatar luuletteli, että hänen kuninkaallisen ystävänsä posket olivat punaisemmat hänen takaisin palatessaan, kuin mennessään.
"Hän on terveenä", sanoi Kristiina. "Hän on ollut Salviuksen luona Hampurissa ja on tahtonut käyttää tilaisuutta kirjoittaaksensa. Kirje on yhdeksän viikon vanha. Minkälainen postinkulku! Miksikä et antanut hänelle muutamia kyyhkysiä, Maria! Koskahan saatamme kuiskata sanojamme sini-ilmoille ja uskoa niitä tuulen perillevietäviksi?"
"Kirjoittaako veljeni jotakin sodasta?"
"Sota käy huonosti. Epä-onnistuneita piirityksiä, marssimisia ja takaisin marssimisia, luuvaloa ja rahanpuutetta. Siitä ei hän sanaakaan kirjoita, siksi on hän liika viisas. Mutta hän kirjoittaa jotakin, joka sinua lähemmältä koskee. Hän pyytää, ett'en sinua lahjoittaisi Nassaun kreiville…"
Nyt oli Maria Eufrosynen vuoro punastua. Hän rakasti tuota nuorta, kaunista kreiviä niin, kuten tanssilemmikkiä saattaa 18-vuotiaana rakastaa, ja huudahti sydämmestään harmistuneena:
"Mitä se häneen koskee? Isäni ei ole sitä vastaan, ja kun sinä suostut…"
"Minä olen sinun puolellasi. Mutta voitko luottaa kreiviin? Nuoret miehet… aamurusko sadetta ennustaa, sanoo sananlasku. Veljesi ei ole parempi kuin nuo muut, Maria."
"Kaarle Kustaa saattaa olla maltiton meitä muita kohtaan, mutta sinua kohtaan on hän kuten vaha."
"Kun hän minun näkee. Ja vaha, kun hän näkee toisen. Vahinko, Maria, että sellaisen kruunua varten hiotun jalokiven, joka saattaa lakia leikata ja valtikkaa koristaa, pitää vedeksi valuman saksalaisen pystynenäisen kammaripiian edessä."
"Mitä pitää minun vastaaman? Ah, Kristiina, usko minua, se on kurjaa panettelua! Kaarle Kustaa rakastaa sinua niin sydämmestään, ett'ei mikään maailmassa saata hänen uskollisuuttaan muuttaa."