"Niin hän sanoo ja niin hän kirjoittaa. Tahdotko kantaa kruunuani, Maria? Ota se, minä olen siihen väsynyt! Niin kauan kuin sitä kannan, täytyy minun ajatella, että sitä hänen sydämmensä halajaa. Miksikä en ole pieni, köyhä pfaltzkreivitär, kuten sinä? Kun luen, miten he kumartelivat ja koukistelivat itsiään kuten käärmeet kuningatar Elisabethin edessä, mitenkä he sanoivat hänelle, kun hän oli vanha ja ruma: te olette ihanin nainen, jota maa päällänsä kantaa, te olette niin kaunis kuin lilja ruusutarhassa!… niin silloin — Ei, Maria, ei, ei, ei, en saata häntä uskoa, en saata, niin halusta kuin tahtoisinkin."
"Oletko sinä vanha ja ruma, Kristiina? Onko hän hovimies, joka ei ollut mitään eilen, joka ei ole mitään huomenna ja pyytää, että sinä hänestä jotakin tekisit? Hoh, hän on uljasmielinen, Kristiina, hän on yhtä kopea kuin sinä itse! Hän pyytää sinulta sydämmensä onnea eikä mitään muuta. Ilman sinuakin hän tulee olemaan mies, mutta hän on onneton mies. Mene hänen omakseen, niin hänestä tulee sankari! Hän on kaatava sinun vihollisesi maahan, hän on tuleva suureksi ja mainioksi, mutta hän on oleva sinun palveliasi ja sinä olet hänen kunniansa."
"Doxa! Doxa! Mene luotani, Saara! Jumalani, miksikä en ole mies? Miksikä minua pitää ostettaman ja myytämän. Miksikä en saata antaa itseäni kokonaan ilman palkkaa, ilman myötäjäisiä?… Suo anteeksi, Maria! Olen kovin onneton, olen niin yksin. Köyhin tyttö Ruotsissa on rikkaampi kuin minä. Kun se tulee, jota hän rakastaa, vastaa hän: ota minut, minulla ei ole mitään muuta sinulle annettavaa kuin oma itseni, etkä sinä muuta pyydäkkään. Hän tietää sen, hän. Kuinka minä sen tietäisin? Minä epäilen kaikkea ja kaikkia. Eikö ole minulla syytä sitä tehdä? Eikö minun täydy epäillä, että neuvoskunta tahtoo hallita ilman minua? Eikö minun täydy epäillä häntä, sinä tiedät, epäillä, että hän minun kruunuani rakastaa? Mitä on mies ilman kunnianhimoa, mikä se, joka ei kurota kättään kruunua tavottelemaan? Ja sinua itseäsi, Maria, eikö minun täydy epäillä, että sinä tahdot ajaa hänen asioitaan?… Tahtoisin kovin halusta sinua uskoa; täytyyhän minun jotakuta uskoa. Sinä saatat olla aseena; ehkä oletkin, mutta sinulla ei ole tarpeeksi hyvää päätä valtiollisia vehkeitä varten. Ebballa on parempi pää, mutta hän käyttää sitä palvellaksensa minua. Oli minulla kolmaskin, liikoja lukenut houkkio, teistä kaikista hänellä oli paras pää, mutta se oli lapsen hartioilla: eipä hän edes rakkautta tuntenut. Sinä ymmärrät sen tavallasi, Maria; sinä olet tavallasi lapsi; sinä pyydät makeisia rakkaudelta. Minä pyydän enemmän: minä pyydän olla oma itseni toisessa, ja katso, sitäpä minä en saa! Mikä onnettomuus, ett'en ole sinä! Jos olisin sinä, olisi minulla satoja vertaisia, enkä olisi niin ahtaaseen ahdattu, kuin olen, luostarikomerossa oman itseni kanssa. Oi, olen niin yksin, yksin, yksin…"
Hän nojasi päänsä tammea vastaan ja jäi muutamaksi silmänräpäykseksi äänettömäksi. Itkikö hän? Maria Eufrosyne luuli niin ja rohkeni lohduttaen kuiskata:
"Sinä et ole yksin. Hän sinua kovin rakastaa. Hän ei pyydä mitään muuta kuin sinua itseä."
Hän katsoi ruhtinattareen, hän ei itkenyt, eikä ollutkaan itkenyt sitte, kuin hän oli lapsi, ellei suuttumuksesta.
Mutta hänen vilkkaissa, eloisissa kasvoissaan oli jonkinlainen vieras ilmaus. Niissä ilmaantui jotakin syvästi surullista, jota Maria Eufrosyne ei koskaan niissä ennen ollut nähnyt. Kristiina otti ohuen, silkkihuivin, jota, hän tähän asti oli ajattelemattansa kokoon käärinyt käsiensä välissä, ja pani sen ympärilleen iltakylmän varalle.
"Menkäämme rannalle", sanoi hän, "täällä on niin tukehuttavaa, minä tarvitsen enemmän ilmaa."
He läksivät rannalle ja löysivät siellä sammalpenkin aivan järven luona. Aurinko oli laskenut ja jättänyt taivaanrannalle kalpeanpunaisen loisteen, joka laski rusohohteen lahdelmille. Oli tyyntä, kastetta maassa, ruoho oli märkää, ilma kostea. Linnan neljä tornia, joista korkeimmassa oli velttona riippuva kuninkaallinen lippu, kuvastelivat itsiään järven kevyesti liikkuvassa, kiiltävässä mainingissa. Ainoastaan kaksi suurta tähteä saattoi selvästi erottaa muitten epäselvien, pienten valopilkkujen joukossa iltataivaalla. Luoteessa oli Vega, lounaassa, metsän huippujen yli näkyi Jupiter.
Kristiina istui hetken miettiväisenä katsellen noita kahta loistavaa palloa, joista toinen oli kiertotähtien kuningas ja toinen tavattoman suuri aurinko, jonka valovoima — jos saa uskoa uudemman ajan laskuja — on 300 kertaa suurempi kuin meidän aurinkomme.