"Kas tuossa", sanoi Kristiina, osottaen kiertotähteä, "tuossa on minun tähteni. Olen syntynyt Jupiterin alla, silloin kuin se meni Jalopeuran sydämmeen. Valta on raskas syntymälahja, Maria. Ole tyytyväinen rakkauteen, sinä, joka olet syntynyt iäisten aurinkojen alla, jotka eivät koskaan muuta asemaansa taivaalla! Kiertotähdet ovat vaihtelevia kuten ihmis-elämä… Mimmoistenka tähtien alla syntyi Kaarle Kustaa?"
"En tunne hänen tähtiänsä", vastasi ruhtinatar, "mutta pappi, joka hänen kastoi, näki häikäisevän valositeen pojan otsan ympärillä."
"Ei olisi onnellista, jos me kaksi yhdistettynä hallitsisimme Ruotsia. Saksalaisen sodan aikana kiitettiin isäni urhoollisuutta Kaikkivaltiaan lahjaksi. Kuningas vastasi: Jumala poikkee keskikohdasta ainoastaan silloin, kun hän tahtoo jotakuta rangaista. Armon-osotus on se, kun hän kansoille antaa kuninkaan, jolla on keskinkertaiset lahjat, sillä sellainen kuningas ei tule kiusaukseen tavotella liika paljoa. Kunnianhimo jättää hänet rauhaan. Ei hänelle saata mitään pahempaa tapahtua, kuin että hän rikastuttaa itseänsä kansansa aarteilla. Tämä on pieni pahe kunnianhimoon verraten, jolla ei ole lepoa eikä muillekkaan sitä suo."
"Kuningas-vainaja oli viisas mies, mutta tiedätkö, mitä eräs Nyköpingin akka minulle sanoi entis-syksynä, kun puhuttiin brandenburgilaisesta? Miksikä meidän röökinämme menisi joen yli saksalaista omenamoskaa noutamaan? sanoi hän. Pankaa ruotsalaista rautaa pyöriin, sanoi hän, niin rattaat kulkevat vuorien ja sora kivien ylitse."
Kristiinan vallaton luonto palasi hetkeksi takaisin.
"Emmekö ole variksenpelättejä, minä ja sinä, jotka mietimme rakkautta sen sijasta, että saattaisimme nauttia elämästä? Olemmeko sekoittaneet numerot? Olemmeko 17 vai 71 vuotisia. Eikö edessämme ole nuo monet vuodet, loistavat voitot, pitkät hymyilyt, lyhyet surut ja tyhmyydet määrättömät? Uih… täällä on kylmä tähtien alla, ne ovat liian korkeat meille, olkaamme pieniä, Maria, pieniä, kuten onnelliset ovat; kovin synkkää on yksin olla suuri. Kirjoita surullisen-haamun ritarillesi, että hän ahkeraan katselee kuuta ja koettaa olla sen kaltainen muuttumattomassa uskollisuudessa. Minä kirjoitan samaa omalleni, sinne missä hän, Böhmin tahi Mährenin vuorenrotkoissa huokailee: taistelkaa, ritarini, taistelkaa lemmittynne puolesta, minkä nimellinen hän sitte lieneekin, taistelkaa voiton ja voiton palkan puolesta! Se ei milloinkaan odota liiaksi kauan, joka odottaa jotakin hyvää…"
"Ole lempeä häntä kohtaan, Kristiina, ole sellainen, kuin ennen olit Rönössä, siihen aikaan, jolloin olit pieni ja onnellinen! Ja pyydä häneltä vastapalkkioksi, ett'ei hän tallaa sisarensa sydäntä."
Taaskin lensi melkein kostean loistava hohde Kristiinan suuriin, miettiviin sinisilmiin, kun hän tarttui ystävänsä käteen ja sanoi niin hiljaisella äänellä, kuin olisi pelännyt, että rannan piikivet olisivat kuulleet häntä ja kertoneet hänen sanansa puheliaalle iltamainingille:
"Vanno, että hän rakastaa minua, minua, eikä ketään muuta, minua eikä mitään kruunua!"
"Minkä kautta minun pitää vannoman, kun et minua usko? Pitääkö minun vannoman taivaan kautta, joka ylitsemme kaareilee, taikka maan, joka jalkojemme alla on? Ah, Kristiina…"