"Vanno itsesi kautta! Ei löydy mitään, jota niin vähän tahtoisimme kadottaa, kuin oman itsemme. Itsensä kadottaminen, se on pahempaa kuin kuolema, se on tyhjiin meneminen."
"En, sitä en tee, se sotii Jumalan käskyjä vastaan."
"Luuletko? Ehkä. Vanno siis: niin totta kuin olen sinun ystäväsi!"
"Niin totta kuin olen sinun ystäväsi, rakastaa hän sinua, sinua eikä ketään muuta, sinua eikä mitään kruunua."
"Niin, minä uskon sinua ja kirjoitan sen hänelle. Ei sen vuoksi, että sinun valasi olisi täydellisenä takuuna: mitenkä sinä voisit tietää hänen sisimmäisen sydämmensä tilan? Mutta sen vuoksi, että sydämmessäni löytyy vastakaiku, joka sanoo, että olet oikeassa. Onko täällä joku, joka meitä kuuntelee?"
"Kukapa kuuntelisi? Gripsholma nukkuu, Mariefred nukkuu, Mälari nukkuu. Taivaan tähdet yksin valvovat. Matka tähtiin on kovin pitkä; ne eivät meitä kuule."
"No, siis tahdon jotakin sinulle sanoa." Hän pani huulensa aivan lähelle ystävänsä korvaa, sulkien äänensä molemmilla käsillään ja kuiskasi:
"Minä rakastan häntä, olen luvannut tulla hänen omakseen; olen pitävä lupaukseni."
"Kiitoksia! Nyt sinä minua uskot."
"Niin, eikö olekkin kummallista, että sentään sinua uskon?… Hyvää yötä, Maria!"