"Hyvää yötä, Kristiina!"
Hän oli vetänyt sivulle päin raskaan akkunaverhon makuuhuoneessaan ja makasi kauan unettomana katsellen tähtiä, jotka tuikkasivat elokuun-iltana Gripsholman ylitse. Noitten kysymysten maininki, jotka äsken olivat häntä liikuttaneet, aaltoili nyt vasten hänen sielunsa näkymättömiä rantoja samati, kuin Mälarin laine vasten piikiviä.
"Sinä tuolla kaukana", sanoi hän puoleksi ynseästi, puolittain surullisesti, "jos olet antanut minulle lukon, niin anna minulle myöskin avain. Miksikä annoit minulle voimaa, ellet tullakseni onnelliseksi ja tehdäkseni muita onnellisiksi? Miksikä minussa on tyhjyys, jota ei yksikään voima täytä? Miksikä olen niin yksin, kun kuitenkin omistan oman itseni? Miksikä sieluni halajaa toisen luo, joka voisi puuttuvaisuuteni täyttää, ja miksikä en löydä yhtäkään, johonka voisin kokonaan yhtyä, kadottamatta itseäni? Onko hän, jolla oli valonloiste otsansa ympärillä, se oikea? En tiedä yhtäkään voimaa samanlaatuista, kuin minun voimani, mutta onko hän minua nöyryyttävä? Tulemmeko musertumaan voima voimaa vastaan, tahi kokoon sulamaan ja yhdistettyinä voittamaan maailman?" Hän ei saanut vastausta. Osa tuosta äärettömästä avaruudesta, jota akkunapuitteet rajoittivat, katseli ääneti alas Gripsholman tornia, ahdasta akkunaa sekä tuota levottomasti sykkivää seitsemäntoista-vuotista sydäntä tuolla vuoteen puolittain sivulle päin vedettyjen uutimien takana. Väsyneenä etsimisestä, ikävöimisestä, ja kysymisestä juoksivat tuon lepäävän ajatukset vähitellen toinen toisiinsa, kadottivat rajansa ja haihtuivat hämärään, uneksivaan tunteeseen jostakin haparoivasta epämääräisestä, mikä pyysi perustusta, pohjaa…
Silloin myöskin tähti näytti haihtuvan epämääräiseen — valomereen ja laskeutuvan alas omien säteittensä lauttaa pitkin. Se tuli lähemmäksi tornia, akkunaa, vuodetta… Nyt se oli siinä ja valui tuohon puoleksi nukkuvaan kysyjättäreen, joka uskalsi vaatia häntä esiin. Se anasti hänen puoleksi uupuneet, puoleksi vielä kysyvät ajatuksensa, sai sanat ja puhui hänelle:
"Enkö ole sanonut sinulle, että olen Kaikkivaltiaan voimasta juokseva puronen, enkä hänen rakkaudestaan virtaileva, sekä että olen sinun sisällinen olentosi? Miksikä etsit itseäsi omasta itsestäsi? Miksikä et etsi itseäsi Hänestä, joka on kaikki sinussa, kaikki minussa ja kaikki kaikissa? Hän on antanut sinulle voiman minussa, mutta voima ilman rakkautta saattaa ainoastaan hävittää. Miksikä et etsi, mitä minä en sinulle antaa voi? Miksi et etsi voiman kukkaa ja hedelmää, joka ainoastaan on rakkaus? Katso, minä olen antanut sinulle sukuperän ja kruunun, halua kaikkeen suureen sekä ymmärrystä kaikkeen viisauteen; olen varjellut sinua elementtien voimalta, ruumiisi heikkoudelta ja ihmisten juonilta; olen antanut sinulle viisauden sanat ja hurskauden opetukset, aseitten voiton ja valtakunnan vaurastuksen: miksikä siinä etsit omaa kunniatasi? miksikä et ylistä Jumalaa, tehden monta onnelliseksi? Mene, tee hänen työtänsä äläkä omaasi! Kadota itsesi, niin sinä olet löytävä itsesi! Älä etsi voimaasi kädestä, joka rampaantuu, ajatuksesta, joka haparoitsee, halusta, joka harhailee; etsi voimaasi rakkaudesta, palvele nöyryydessä, rukoile, että täydellisemmäksi tulisit, ja sinun pitää olla voimallisin voimallisten joukossa… Päivä koittaa, minä piiloudun jälleen Jumalan viitan liepeitten taakse… Kymmenen vuoden perästä tahdon kysyä, mitä olet tehnyt lahjastani."
Seitsemäntoista-vuotinen kuningatar nousi puoli hereillään vuoteellensa istumaan, loi silmänsä akkunaa kohti, josta valovirta jälleen valui pois.
"Uneksuinko minä?… Kadota itsesi, niin olet löytävä itsesi!…
Miten kummallisesti uneksia saattaa!"
Toisen osan loppu.