"Keulapurje elää", vastasi Parainen lyhyesti. Hän oli vanha ahavoittunut silakanpyytäjä Paraisista ja oli tottunut suolaiseen veteen aina siitä asti, kun hän airoon tarttua saattoi.

"Sinä siellä, kiristä purjenuoraa!… Ja sinä, pikipöksy, pidä suuntaa! Länsilounaasta länteenpäin! Tuuli kiihtyy."

"Se puhaltaa paremmin etelästä, kun me vallia preijaamme", rohkeni ruorimies muistuttaa, samalla kun hän nyreämielisesti komentoa totellen johti alusta tuuleen. Priki kohosi, rajusti polkien aaltoja ja kallistui oitis taas uudesta tuulenpuuskasta. Purjeet veivät taaksepäin ja hyökylaine, korkeampi kuin edelläkäviät, vieri keulan kyljen yli sekä priiskotti vedellä naishenkilöä, joka istui lähimpänä kokkapuuta kokoonkäärityn ankkuritouvin suojassa.

Samassa kuului rytinä. Äärimmäinen, kokkaan päin, tuulen puolella oleva laivakannen-tykki, oli irtaantunut ja kierieli alustoineen raskaasti suojapuolella olevaa laivanparrasta kohden. Silmänräpäys vielä, ja se olisi mahdottomalla painollaan musertanut koko laidoituksen, irroittanut kaaripuun prikin kyljestä, ja syössyt mereen. Mutta parhaaseen aikaan viskattiin sen eteen tammipölkky, joka sattui olemaan lähitteellä ja tämänpä onnistui hillitä tuon jättiläisen kulkua.

"Laske!" komennettiin. Priki laskeutui myötätuuleen ja kohotti, ikäänkuin henkeä vetäen, raakapuunsa aaltojen hyrskystä.

Päällikkö kiirehti muutamien merimiesten kanssa kokkaan ja hänen onnistui saada kiinni tuo petturi, joka oli vähällä viedä koko prikin häviöön. Se oli pikainen, vaan raskas työ. Joka kerta kun laiva kallistui, koetti tuo kapinallinen tykki päästä irti, se nousi ylöspäin, se puski kuten haavoitettu puhveli, se musersi merisotilaan reiden ja puristi verta tykkimiehen kynsistä. Vihdoin oli se kuitenkin kiinni. Nyt katsottiin, etteivät toiset puhvelit tuota tekoa saaneet matkia, ja Andromeda oli pelastettu.

Herman Fleming katseli tammipölkkyä ja tuota naisolentoa, joka vapisevana seisoi hänen vieressään, märkään nahkaviittaan verhottuna.

"Olipa oikein oiva työ, jonka sait toimeen tuon tammipölkyn viskaamisella!" sanoi hän tavallista leppeämmällä äänellä. "Mitä täällä teet?"

"Minä luen", vastasi olento, viskaten taaksepäin liepukan viitastaan. Nyt tuli esiin nuoret, kauniit tytönkasvot, jotka nauroivat estääksensä paria salaista peljästyksen kyyneltä näkymästä.

"Luet? Hyökylaineitten keskellä?" kysyi nuori päällikkö teeskentelemättömällä hämmästyksellä.