"Oli liian pimeä tuolla alhaalla, ja aika kävi pitkäksi", sanoi tyttö.
"Tuotapa kerrassaan saattaa lukunäläksi sanoa. Mitä sinä luet? Arvattavasti pyhän Britan ihmetöistä?" Ja Fleming otti hymyillen läpimärän kirjan tytöltä, joka ei ennättänyt tarpeeksi pian sitä piilottaa viittansa alle.
"Latinaa! Tacitus!" huudahti hän, katsahtaessaan nimilehteen. "Luetko sinä latinaa? Mutta kuka sinä siis olet? Oletko sinä" .. ja äänensä muuttui kunnioittavammaksi, "oletteko Kurjen neitejä?"
Tyttö ei vastannut. Hän liukui ketteränä kuin orava ahtaita kajutan portaita alas laivan peräpuolelle, jonne katosi. Andromedan hämmästyneellä nuorella päälliköllä ei ollut aikaa seurata häntä; priki vaati kaiken hänen huomionsa. Hän päätti ensi tilaisuudessa ottaa selkoa, keitä matkustajia Turussa hänen laivaansa oli tullut. Andromedan päällikkö tunsi etevimmän näistä matkustajista, Turun hovi-oikeuden presidentin, valtaneuvoksen Juho Knuutinpoika Kurjen, joka äsken oli nimitetty Länsigöötanmaan ja Taalain laamanniksi ja nyt, kun oli tilaisuutta, matkusti Ruotsiin kruunun laivassa, jossa aina oli paremmin mukavuuksia tarjona. Fleming oli osottanut kunnioitustansa presidentin rouvalle, ylhäiselle, hienosti sivistyneelle Sofia de la Gardielle sekä hänen vanhimmalle, Barbro tyttärellensä, jonka sanottiin menneen kihloihin herra Kustaa Evertin poika Hornille. Mutta Herman Fleming ei ollut mikään naisten ritari eikä huolinut tulla lähemmin tutuksi presidentin lukuisain seuralaisten kanssa. Hän oli Kurjen perheelle jättänyt oman kajuuttansa sekä peräkannella kaiken tilan, mikä käytettävissä oli; itse hän tyytyi olemaan perämiehen kajuutassa laivan keskustassa, ja oli mielestään tällä tavoin osottanut näille matkustajille kaikkea sitä kohteliaisuutta, kuin heidän korkea yhteiskunnallinen asemansa vaati. Laivan peräpuoli oli, sen ajan tavan mukaan, korotettu kuten hollantilainen koffi ja siinä oli tilaa kahdelle päällitysten olevalle kajuutalle. Ylemmässä, joka oli varustettu valoisilla, nyt laineitten vuoksi visusti kiinniteljetyillä akkunoilla, asui Kurjen perhe neljässä sivu-osastossa, joittenka välillä oli vähäinen salonki. Tätä nimitettiin, kajuuttakamppanjaksi. Ala-kajuutassa, jossa oli muutamia ahtaita, pimeitä makuupaikkoja varastohuoneiden välillä, asui palvelusväki. Andromedan matkustajat olivat nyt pahan ilman takia olleet kuudetta päivää sisään suljettuina tässä merimies-asunnossa, varustettuna Turusta kaikenlaisilla tarpeilla, joita paitsi tuo rikas presidentti ei tahtonut olla edes merimatkalla.
Vaikka matkustajat olivatkin varustaneet itsensä elääkseen mukavasti laivamatkalla, niin se ei kuitenkaan estänyt heidän pakollista arestiansa tuntumasta kovin ikävältä. "Vankeus ja hukkumisen mahdollisuus" — näin kuului se lyhyt kertomus, jonka C. G. Ehrensvärd sata vuotta myöhemmin teki eräästä merimatkasta. Kurjen perhe sai kokea kaikki tuollaisen aseman vastukset. Ei ole ensinkään hauskaa, kun näkee asuntonsa lattian nousevan melkein kohtisuoraan ylös päin, kun sitä vastoin seinä muodostuu lattiaksi ja päällysvaatteet vastaisen seinän nauloissa kohoavat aaveentapaisina seinästä ulospäin. Yhtä epämukavaa on, kun ruoalla ollessaan saa lautaset sisältöineen syliinsä, tahi kun vastaisen puolen pöydät ja tuolit sekä pesukaapit lähtevät itsepäisikseen kulkemaan kohti nukkuvan vuodetta ja herättävät hänet levottomasta unesta. Siellähän ei sopinut kaikkea naulata kiinni eikä nuorilla sitoa. Presidentti Kurki näki ilokseen näädän nahalla sisustetut polussaappaansa, jotka hän syyskylmää varten oli mukaansa ottanut, tekevän kävelyretken ilman sisällä olevia jalkoja, hänen vuoteeltansa vastaisen seinäliistan luo, ja sitten erinomaisesta onnen sattumuksesta yhtä jalattomina kävelevän takaisin hänen vuoteensa luo jälleen. Epäilemättä oli viisainta tällaisessa horjuvassa tilassa pysyä alallaan ja maata siinä, mihinkä kerran oli asettunut makaamaan. Tätä varovaisuutta perheen jäsenet myöskin kärsivällisesti käyttivät, ainoastaan silloin tällöin he yksitoikkoisuuden vaihdoksi joivat vesipisaran tahi söivät sillin palasen, kaikkien niitten herkullisten laitosten asemesta, joita olivat mukaansa ottaneet, mutta eipä tämäkään voinut kokonaan estää sisällistä kapinaa. Sitä vastoin nuot onnettomat palveliat ja kammarineitsyet, joittenka, ollen itse hoivattomina, täytyi uskaltaa käydä noilla lattioilla palvellaksensa avutonta herrasväkeänsä, nähtiin usein kaatuvan uutteruutensa taakkaa kantaessaan ja vääntelevän itseänsä, tarpeellista kunnioitusta osottamatta, mitä kummallisemmissa asennoissa.
Kaiken sen vaivan ja vastuksen aikana, jota matkustajat Itämerellä saivat kärsiä, oli ainoastaan yksi, jolla oli jalat, kädet ja pää niin vallassaan, ettei hän hoivannut ainoastaan itseänsä vaan saattoi myöskin pitää huolta surkeassa tilassa olevista matkakumppaneistaan. Se oli sama nuori tyttö, joka äsken Andromedan keulan luona oli osottanut niin suurta neuvokkaisuutta, ja joka välistä virkistyksekseen hiipi laivankannelle, siellä hyökylaineitten keskellä lukeaksensa jotakuta rakasta kirjaa. Hänen solakka, luonnikas vartalonsa oli nuortea ja sujuva. Ei kallistumiset eivätkä kaltevat pinnat estäneet häntä tasapainossa pysymästä, hän näytti olevan, kuten kärpänen, luotu katossa kulkemaan. Ja hän oli joka paikassa, missä häntä parahiten tarvittiin, — välistä herran, rouvan, tahi lasten luona, väliin taas noitten jalattomien palveliain luona; toisinaan hänellä oli pikarillinen viiniä tahi vettä ja toisinaan hän oli avussa sellaisessa, jota ei kukaan muu jaksanut tehdä. Välistä hän taas koetti lohduttaa matkustajia näillä ilahuttavilla sanoilla, että nuot vaivat ja vastukset kyllä piankin loppuisivat. Palveliko hän hädässä olevia lähimmäisiänsä hellyydestä, myötätuntoisuudesta ja avuliaasta sydämmestä? Ehkäpä, ehkä ei. Ihmissydän sisältää monta salaista syvyyttä. Jos siinä olikin myötätuntoisuutta, niin oli siinä kentiesi myöskin seassa jotakin muuta. Se miellyttää nuorten itserakkautta, kun yksin saattavat olla pystyssä, silloin kun kaikki muut kompastelevat ja lankeavat. Etevyyttä on myöskin se, kun yksin voi ajatella, ja toimia, vapaana käyttäen päätään, käsiään ja jalkojaan, kun kaikki muut makaavat kykenemättömyyden kahlehissa. Selvittäköön tuon sielutieteellisen arvoituksen, ken kykenee! Täydellinen itsekieltäminen on korkein, mutta myöskin harvinaisin kaikista hyveistä. Löytyy ainoastaan yksi, joka on täydellisesti voinut sitä tehdä.
"Minä näin elämän puun ja sen lehdet olivat kaikki lakastuneet, ainoastaan yksi oli vehreä."
Tuli hämärän aika. Tyttö astui ylempään kajuttaan, jota ainoastaan heiluva kattolamppu valaisi, ja kuuli heti kiireisen kellon soitannon, joka vaati häntä apuun. Se oli presidentin rouva, joka soitti. Tämä armollinen rouva makasi siinä avuttomana, itkevänä, hermostuneena ja kärsimättömänä tuossa yksinäisessä tilassa, mikä hänelle oli varsin tavatonta.
"Eikö täällä ole ketään elävää olentoa? Olen soittanut puolen tuntia eikä kukaan kuule minua. Oi, minä kuolen, me joudumme perikatoon, ja nuot lapsi raukat, elävätkö he vielä? Mene, Hagar, katso, ovatko he vielä hengissä, ja auta heitä, sinä ainoa, joka saatat olla liikkeellä! Jumalani, miksikä lähdimmekään tälle kauhistuttavalle merelle? Laiva menee palasiksi, se ei saata kestää, me emme koskaan enään saa Ruotsia nähdä, me olemme hukassa!"
Hagar — sillä se oli hän, meren eksynyt lastu, elämän laineitten lelu, orpolapsi Kaskaksen torpasta, — Hagar juoksi lasten suojaan eli hyttiin ja tapasi heidät nukkuvina, opettajattaren hän näki lattialla mitä surkeimmassa tilassa, mutta ei henki vaarassa ollut. Hagar palasi presidentin rouvan luo, tuoden hänelle näitä lohduttavia sanomia.